Joulunalus...kalsarit

Yksinäisille joulu on tosiaan hankalaa. Voin vain kuvitella tyhjyyttä elämän siinä tilanteessa, kun puoliso on kuollut ja mahdollisesti siunaantuneet lapset eivät hekään jostain syystä muista.

Itsellä on tavallaan ehkä vielä jotain odotettavaa. "Olenhan alle 30-vuotias. Minulla on vielä aikaa saavuttaa utopistisia tavoitteitani tai myöntyä perusreitille, löytää joku kaveriksi kaikista outouksistani huolimatta."

Tuntuu joka tapauksessa kehityksestä jälkeenjääneeltä mennä viettämään joulu vanhempien luo. Näin tein jo 10 vuotta sitten opiskelijana. Samanaikaisesti muut katselevat lastensa innostunutta pakettien availua.

Meinaa iskeä, myönnän, ahdistus ja suru päälle. Luulin olevani tätä vahvempi.

Toisaalta paljon kyrsii se, että olen kai kuin oikein vanginnut itseni nyt pariksi viikoksi pieniin ympyröihin. Ei voi muka lähteä yksin baareihin tai ravintoloihin, koska ei niissä tähän aikaan ole kuin epätoivoa. Yleisesti ottaen vakka löytäisi kantensa, mutta luulen, että ahdistusyksinäisyydestä alkaisi silti vain pelkkää lisää ahdistusta tai teeskentelyä.

Ei oikeastaan ihan tuokaan ärsytä eniten, sillä en taida enää uskoa ulkona tuulettumisiin muutenkaan. Paitsi niiden tuttujen naamojen bongailun suhteen.

Työ hallitsee elämääni liikaa. En voi harrastaa niitä juttuja, joita haluaisin. Joulumatkakin menee lopulta liikaa vuorolistoja palvoessa. Olen alkanut puolivahingossa tai alitajuisesti käyttäytyä töissä melkein kuin potkuja toivoen. En voi uskoa itseäni. On ollut vähän terveysmietintääkin taas, joten protokollien kiltti noudattaminen on heittänyt aikalailla häränpyllyä. En varmaan tähän sukupolveen kuuluvana ikinä muutenkaan pääse eläkkeelle, joten miksi painaa ja painaa vain...? Työkaverit ovat enimmäkseen edelleen kivoja, mutta olen joka tapauksessa osoittanut räjähdysherkkyyteni jo useammin kuin kerran.

Muuttuva työelämä ja edellisen liikkeen sopiva kyltti. Bongattu Vaasassa muutama kuukausi sitten.

***

Välihuomioita:

Kesto-PMS tuntuu vallanneen minut, ja tietenkin myös blogi on alkanut rasittaa ja naurattaa. Tämä on kuin pelkkä nurina-areenani. En tule tänne hehkuttamaan elämäni pienistä kivoista jutuista koskaan. Ne toisaalta ovatkin niin pieniä, että en näe tarpeeksi asiaksi tarinoida muille hyvästä ruuasta, musiikista tai kivasta kirjasta. Tällaisia blogeja on miljoonia.

Kuitenkin... negatiivinen vollotukseni on aivan hirveää. Lisäksi koko blogin kielisolmunimi on alkanut naurattaa kunnolla. Vielä kun täällä on, hmm, noin saman verran kommentteja kuin lipastoni laatikot suovat, olen alkanut vakavasti pohtia pääni ummessa pitämistä. Säilyttänen blogin näkyvissä, kävi niin tai näin. Kommentoimista pitäisi tehdä itsekin muiden blogeissa nykyistä enemmän.  

***

Kai tästä kiva joulu tulee onneksi kuitenkin. Jatkanen vanhempien paikoilla puolikalsareissa huuhailua. Ja onpa sentään molemmat vanhemmat vielä elossa ja aika hyväkuntoisina.

Koska minulla ei tosiaan ole niitä lapsia paketteja avaamassa, ostin omalle sisäiselle lapselleni tässä hiljan Kinder-munan. Aiemmissa teksteissä olen muistaakseni kertonut, kuinka tykkään huvitella ennustamalla sitten lelusta tulevaa. Sain talveen sopien Minnin luistimilla. Minni nyt olikin klassikkotytsyistä aina suosikkini. Jo lapsena sisäinen moralisointimörköni (!) halusi vedellä sekä Iinestä että Akua lättyyn. Aku jahtaa lörppöluomista häilyvää horoa, joka ei osaa päättää Hannun ja Akun välillä. (Jep jep. Aika mestarillista, että saa sarjakuvista aggressiot nousuun.)

Lady In Reeeed...

Tuli eräs päivä mieleen, että Minnin Mikki on nimeltään paljon erästä henkilöä muistuttava. Hänestä olen kertonut täällä myös, eri nimityksellä tietenkin. En oikein tiedä, mitä ajatella. Kaipa pääsin lopullisesti eroon horoskooppien palvontaa muistuttavasta ennustelutavastani.

Rumat ihmiset

Jo hetken horisontissa heilunut kriisi iskee päälle yhä selkeämmin. Olen ärsyyntynyt itseeni. Koen olevani liian aggressiivinen ja ihmisistä paljon rumia ajatteleva.

En luota helposti kehenkään. Tällä hetkellä kunnolla vain sukulaisiin. En tiedä, olisinko erilainen, jos en olisi muuttanut tavallista enemmän.

Olen viime aikoina kyllästynyt myös riisuttuun mielipiteeseeni suhteista: tulee kuitenkin vain petetyksi, everybody wants everybody else, everybody wants everybody else. (No Doubt, In My Head)

Toistenkin ihmisten kuin vain kumppaninsa huomaaminen on normaalia. Joka tapauksessa, asiaan liittyvät valehtelut ovat raivostuttavia. Etenkin jos ihan pettämiseen asti on menty... kenellä on oikeus päättää myös toisen terveydestä, jos oikein epäonnekkaasti olisi sattunut käymään? Tietäen oman suoraan sanottuna kai peruuttamattomuuksiin menevän raivon kyseisessä tilanteessa, olen pysynyt ehkä senkin takia kaukana suhteista. Lisäksi harhoillani ja luottamusvaikeuksillani varmaan oikein kutsuisin esiin typeriä ja rumia tilanteita. (Vaikka tietenkään mikään harhaisuus tai luottamuspula ei oikeuta pettämistä tai ainakaan senjälkistä valehtelujatkamista. Toisen voi myös selkeästi jättää.)

Pettäminen on ollut mielessä siitäkin syystä, että eräs tuttava joutui siitä hiljan kärsimään. Hän sai lapsen ja hehkutti elämäänsä naamakirjassa. Hän asuu muualla, ja tuo on ainoa kanava, jolla olen häneen ollut yhteydessä. Nainen teki "Millainen vaimo olisit?" -hömppätestejä ja kommentoi niitä tyylillä: "Mattijannepetteriii, vink vink, sormusta!" Jotenkin tiesin, että hommassa tulee käymään huonosti. En tiedä miksi, sillä en ole ikinä edes nähnyt miestä. Painostaminen ja julkisuus saa kuitenkin ainakin heikot käyttäytymään ääliöinä. Jossain vaiheessa naisen päivityksenä sitten tuli älähdys petetyksi joutumisesta. Sympatiani eivät ole siis yhtään miehen puolella, vaikka elämänsä ja toiveidensa liiallista levittelyä selkeästi omalla naamalla naisen osalta ihmettelin. Oikeastaan oikein, että pettämisellä asioita hoiteleva mies tulee nimellään tunnistetuksi.

Vaikka esimerkiksi tuo yllä kerrottu tapahtumakulku on vahvistanut kauniita mielipiteitäni, asiassa ja kriisissäni on toinenkin puoli. Koska tiedän projektion käsitteen ja ilmiön, tuntuu entistä rumemmalta. Olenko se sittenkin minä, joka ihastun liikaa kaikkiin, valehtelen liikaa, en ole luottamuksen arvoinen ja niin edelleen? Ihastuin Kvanttimiehen kaveriinkin. Tuolloin tosin etsimällä etsin ja kai suggestioin rumia puoliani esiin... olin epäileväinen koko tuttavuudesta, joka eteni liian nopeasti ja "pakko saada tyttöystävä" -tunnelmalla. Nämähän kuulostavat oikein pettäjän selityksiltä muuten, hah! Kuitenkin... lähdin ajatusharhailuni tajuttua koko tilanteesta, Kvanttimiehen elämästä.
 

Mutta. Olin muutama kuukausi ennen Kvanttimiestä ihastunut Teddyyn. Hän on naimisissa oleva isä. En onneksi sentään tehnyt tuolloinkaan mitään. Myöhemmin mielipiteeni ovat vielä muuttuneet siten, että en edes halua mitään tapahtuvan tulevaisuudessakaan. Haluan siis miehen pysyvän kunnolla lastensa, perheensä parissa, ja toivon joskus kuulemieni vitsailujen mäkättävästä vaimosta olevan pelkkää yleistyksillä hupailua.

Tässä iässä perheasioita pitäisi joidenkin mukaan pohtia enemmänkin. Eräs tuttava on juuri nyt raskaana. Hän on minua vain hiukkasen vanhempi ja on sattunut kyselemään, eikö minulla pukkaa ollenkaan vauvakuumetta. Olen voinut rehellisesti, lakonisesti vastata, että eipä ole kuumeita ilmaantunut ja että olen alkanut epäillä, ilmaantuuko koskaan.

Joskus minusta tuntuukin kuin olisin saanut miehen aivot. Ja vielä sisimmältään ruman miehen. Olen siis aggressiivinen, ainakin taas viime aikoina. Lisäksi olen oikeastaan jo aikaisemmin huomannut pitkäkestoisen kemian olevan helposti hukassa. Kuin jokin pelimies nautin siitä, että tunnen saavani toista valtaani, ja samalla sitten kyllästynkin ukkoon aika kunnolla. Tämä ei ole kuitenkaan mikään aina tapahtuva tilanne. Näin silti tapahtuu melko poikkeuksetta niiden miesten suhteen, jotka lähestyvät viinan tai bittien välityksellä.

Yello – Vicious Games

(Lyriikat liittyvät asiaan, mutta kyllä... guilty pleasures go 80's!)

Tuttavan raskaus, siitä puhuminen ja oma hiljainen mietintäni onkin saanut kiteytymään tämän jossain määrin ärsyttävän seikan: en ole tainnut tavata miestä, jota olisin kunnioittanut ja ihastellut niin, että mieleeni olisi ilmaantunut selkeästi I wanna have your babies -ajatuksia. Kunnioittaen olen katsellut kai vain naimisissa olevia miehiä, ja heidänkin suhteen kunnioitus saattaisi loppua sitten ihmisen muututtua joksikin keski-iän kriisin eronneeksi hopeaketuksi.

Totta puhuen, raskaudesta ensimmäiseksi mieleeni tulevat kuvat ja ajatukset liittyvät kaikenlaisiin raskaudenjälkeisin kroppaongelmiin à la Nolot vartalot -sarja. Miehen tulisi todellakin olla jokin Jeesus, että koko homma alkaisi näyttäytyä positiivisessa valossa. Enpä tiedä, riittäisikö sekään. Kai minulla on liikaa solmuja ja ihmisvihaa ihan vain omassa mielessäni...

Kuitenkin muuten, tälläkin hetkellä on jonkinasteinen ihastus meneillään. Olen koko ihastuksesta tyytyväinen enimmäkseen siten, että tiedän tilanteen saavan minut helposti hyvälle tuulelle. Siitä huolimatta, että tiedostan antavani miehelle tällä hetkellä mielessäni liian loistavia ominaisuuksia: en tiedä hänestä oikeasti paljoakaan.

Ihminen taitaa olla aina edes vähän jostakusta kiinnostunut. Mennee geeneissä. 

  

Hyvä asia omien jumien ja niiden rumien ajatuspyörittelyiden tarkkailussa on se, että piisaa ainakin tekemistä. Tämä tosin on myös tilanne, joka ei kehity mietteidensä kanssa junnaamalla. Paljon varmaan muihin ihmisiin luottaminen esimerkiksi paranee omissa oloissa pysymisellä. No jaa, kannattanee tarkkailla ainakin tuota projektoimistani ennen kuin haalin muita varsinaisesti lähelle kärsimään.

... Tajusinpa kirkuvan ilmiselvyyden, jonka avulla ihmisistä yleensä rumien ajattelun kierre lähtee toivottavasti helpommin purkautumaan. Luon sentään ainakin ihastuksiini kaikenlaisia kivoja ominaisuuksia.

Yhden illan huttuhötöt vs. muut tutut

Hairahduin tässä viikonloppuna baarista jopa katsomaan erään miehen kämppää. Mies oli ympäri maailmaa matkustellut projektijohtaja, ja asunto oli keskustassa kiva modernisoitu monihuone. Ulalaa.

Tarinan lässähdys: yhden illan asuntoerotiikaksi homma sitten jäikin. Kiva nähdä, millaista tässä kaupungissa on eri taloissa. Itse mieheen liittyen tunteeni ovat lähinnä, että toivottavasti hän ei kokenut tuhlanneensa aikaa minuun.

Tulipa selvitettyä, että yhden illan baarituttavuudet eivät todellakaan ole juttuni. Vaikka mies olisi halunnut sanojensa mukaan vain nukkua vierekkäin ja tutustua, lähdin kotiin mahdollisimman sympaattisesti. Hän ainakin sanoi arvostavansa varovaisuuttani.

Pientä ja täydellistä etsiskelen tämänhetkiseen asuntooni... Tälläkin printillä voi muuten hankkia kaikenlaista roinaa.

Oikeastaan miehen mielipiteillä ei ole väliä. En hyväksynyt häntä lopulta fb:ssä kaveriksikaan. Mikä laimea tapa muuten ottaa yhteyttä, mutta itsehän hänet torjuin jo kerran. Joka tapauksessa siis, minusta on näköjään tullut jo niin hankala ms. Vainoharha, että baarien väestä kiinnostavia ovat lähinnä ihmiset, joita olen nähnyt arjessa jo muualla. Täysin oudot tyypit vaikuttavat helpoilta, hämäriltä, varomattomilta, pinnallisilta? Vähän kaikki noista vastauksista pätevät. Ainakin, jos heti äksöniin oltaisiin valmiita. Toisaalta jonkinasteinen nyrpeyteni pelkkää tutustumistakin kohtaan johtunee myös siitä, että kaupungissa on paljon päivänvalosta tuttuja kasvoja, joiden kanssa haluaakin jutella vapaammin illanviettoihin eksyttyään. Projektijohtajan halailut esimerkiksi innoittivat näkemään unia vain eräästä aiemmasta työkaveristani.

Uudet työkaverit ovat muuten aivan ihania. Heidän kanssaan on tullut myös jo istuttua ja otettua. (Kämppäänsä esitellyt mies ei siis toki liity työympyröihini.) Alalla pitää tulla muutenkin ihmisten kanssa toimeen, mutta uuden paikan ihmiset tuntuvat olevan aika ennätyksellisiä kotoisan, jo pitkän ajan tuntemisen tunnelman luomisessa.

Tutuista puheen ollen, Kvanttimiehen kanssa edelleen ja kai tulevaisuudessakin vallitseva mykkyys tuntuu kyllä tyhmältä. Toivottavasti (ja näin luulisin) häntä ei kiinnosta blogikyttääminen, joten voin vapautuneesti aivovirrata täällä jatkossakin. Meinasin laittaa hänelle viestiä, että emmekö voisi olla ihan normaalisti ja neutraalisti tuttavia. Homma näytti tosin ainakin viimeksi vääjäämättömästi luisuvan mentaliteettiin "kaikki tai ei mitään", mikä ahdisti. Pysynen hiljaa. Ehkä näemme jossain joskus ja olemmekin vain rennon kivasti tuttuja.

Talvea odotellessa

Oli syys,

Väki välil syitä kysyys.

... Tuli äsken kuunneltua hömppähoppia.

Tänne kirjoittelu jäi hetkeksi, vaikka elämässä kyllä tapahtui. Yksi syy bloggerin välttelyyn oli myös muutoksista aiheutuneen ahdistuksen purkutapani, pakkomielteinen mania. Se sai minut aiemmin listaamaan notepadiin blogini kohtia, jotka olivat kirjoitusvirheisiä tai muusta vain kirjoitusteknisestä kohdasta päin vituraa. Maanisissa suunnitelmissa oli hioa kaikki pikkukohdat joskus kerralla. (... Minulla on itsellä lukulistassa eräs blogi, joka tarjoaa välillä vanhoja tekstejä uusina. Luulen sen siis johtuvan muokkailuista. Toisaalta ainakin julkinen lukijalistani on tyhjä, joten enpä monia edes hämmentäisi.)

Pakkomielteisellä manialla ja rakkailla tuttavilla, sanoilla, hoidettuja muutoksia oli ehkä pari liikaa, yhtäaikaisesti. Minulla on nyt uusi kämppä ja uusi työ. Lisäksi tuttavapiirissä tapahtui. Ehkä läheisimmät tämän kaupungin naispuoliset kaverini muuttivat muualle (molemmat kokonaista kaksi). Kvanttimies pysyi kuvioissa, ja tämä aiheutti enimmäkseen lopulta ehkä vain takkuamista, kinaa ja kummastusta. Kaiken häsäämisen keskellä aloin toki vielä pohtia koko tulevaisuuskuviani ja toiveitani.

Tulkoon talvi ja kylmyys. Innoissani vedän pipon silmille ja hupun vielä peitoksi. Aion todellakin näyttää myös tänä talvena joltain hopparilesbolta. Tai ehkä ennemmin vain hävitä massaan. Mieli ja tyyli saattavat vielä muuttua, mutta todennäköisesti vasta ensi vuodeksi.

Uudesta kämpästä ja työstä olen kyllä toki silti iloissani! Kämppään totuin äkkiä, vaikka en ole saanut parissa kuukaudessa vieläkään kaikkia kamoja muuttolaatikoista ja pusseista järjesteltyä. Luulen tekeväni defenssiä itselleni tällä laiskuuden ja manian yhdistelmällä (paikat pitää toki kuurata suurin piirtein millintarkkaan ennen kamojeni sitten vihdoin kaappeihin levittelyä). Ei minulla ole ketään juuri nyt tupareihin kutsuttavaksi.

Oikeastaan vähän pelottaa, miten yhteys hiipuu jo kuukaudessa, kun ihminen muuttaa toiseen kaupunkiin ja uusiin omiin ympyröihin. Etenkin muutettaessa miehen tai opiskelun takia. No jaa, olen kyllä itsekin huono ottamaan yhteyttä. Vielä kun en pidä puhelimessa roikkumisesta. Voisin koettaa kirjoittaa vaikka sähköposteja.

Sophie Ellis-Bextor – Love is a Camera

Kvanttimiehen kanssa yritimme olla hänen ehdotuksestaan kavereita vielä sen tapailupätkän jälkeen. Kinastelua tuntui olevan noin puolet ajasta. Pari kertaa uhkailin sanaharkkojen keskellä lopettavani koko kaveruuden, kun tuttavuus tuntui aiheuttavan enimmäkseen pahaa oloa. Silti sovimme ja jatkoimme. Nyt olemme taas totaalikatkolla, ja olisi oikeastaan hyvä, jos tämä takkuaminen jäisi tähän.

Emme ole mielestäni yhtään sopivia ihmisiä yrittämään tulla toimeen. Molemmilla on jokin viimeisen sanan vimmakin vielä. Nyt ihan naurattaa, että jaksoimme fb-messengerissä naputtaa ja takuta tunteja muutaman kerran. En enää edes hahmota mistä. Kuin molemmat olisivat purkaneet jotain kaikesta muustakin johtuvaa ärtymystä.

Mies tiesi minusta ehkä liikaa ja käytti asioita minua vastaan. Taisin tehdä noin myös itse ainakin todella raivostuneena, mutta on vähintään kaksi asiaa, joista oikein päätin olla sanomatta ja iskemättä mitään. En ala niitä täälläkään paljastella. Mies muuten tietää myös blogini. En ymmärrä, mikä minulle tuli, kun tämän kerroin. Halusin kai osoittaa, etten niin totuuksina ole jakamassa vain omia mielipiteitä asioista kuin mies epäili.

Joka tapauksessa, olen pahoillani, jos ehkä lapsellisen välien katkaisun ansiosta aiheutan turhaa pahaa oloa. On hänelläkin kaikenlaista tällä hetkellä elämässä. En silti vain pystynyt enää löytämään tarpeeksi varmuutta itsestäni olla saamatta jatkossakin koko tuttavuutta epäileviä tunnelmia. Ajattelin soutamisen ja huopaamisen rassaavan koko jutun unohtamista enemmän. Onneksi mies oli se, joka poisti minut naamatun kavereistaan. Tällä kertaa. Itse olin ehtinyt tehdä tuon koko kesästä ja tuntemisesta laskien muistaakseni kaksi kertaa. (Terveisiä ala-asteelta.)

Nyt olo ja selitykset koko sekoilun loppumisesta ovat onneksi seesteisemmät ja isompiin syihin keskittyvät. Varsinaisen toivonmenettämispäivän tunnelmat olivat seuraavia: En jaksanut, että seurustelemattomuuttani käytettiin minua vastaan. En jaksanut, että rehellisyyttäni Kvanttimiehen kaveriin hetkellisesti ihastumisesta käytettiin minua vastaan. (Tuohon oli kaikki syyt, mutta totta voi olla sekin, että olen erikoinen lähinnä rehellisyydessä. Lisäksi lopetin koko tapailun aikoinaan alkutekijöihinsä, kun tajusin ajatusteni harhailun.) En jaksanut, että aiempia kaverisuhteita ja ystävyystaitojani mollattiin, kun vaikutin Kvanttimiehen kanssa häilyvältä. Tuntui tyhmältä, että syytöksiä tuli ylivetäen koko kaveruuden ja luottamuksen pettämisestä, jos olin vain perumassa suunnitelmia oman ajan tarvitsemisen takia. Vielä kun aiemmat ehdotukseni syvemmän kaveruuden lopettamisesta nakattiin aina tasaisin väliajoin muutenkin naamalleni, oli niin helppoa nähdä, että sopivinta on vain lopettaa koko yrittäminen vihdoin ja viimein.

Yksi tärkeä havahtumisen paikka oli kai tilanne, kun ajoimme autolla tällä viikolla, pitkästä aikaa. Tajusin, etten luota mieheen. Ihan yksinkertaisesti. Ei ihme, ettei luottamusta hänenkään jo aiempien sanojensa mukaan ollut tuntunut olevan välillämme. Mies ajoi aika repivästi. Minulla pyöri mielessä suoraan sanottuna Abre los ojos ja Vanilla Sky -elokuvien kohtaukset, jossa tuttavuuden tilaan pettynyt osapuoli ajaa tahallaan seinään pahan olon aiheuttajansa ollessa pelkääjän paikalla. Mielikuvitukseni on kyllä yleensä ylikierroksilla. Joka tapauksessa, en voi luottamusta taikoa, kun sitä ei erinäisistä syistä tunnu olevan.

Jälkeenpäin ajatellen en ymmärrä, kuinka koetimme saada tuosta vakaata ystävyyssuhdetta noinkin kauan. Jos läheisemmät kaverini eivät olisi muuttaneet pois, olisin kai nähnyt jo aiemmin, että homma on vain liian mahdoton. Eräässä rehellisyyskohtauksessa tulikin kai jo kuukausi sitten jutteluissamme selväksi, että mies olisi halunnut meistä edelleen jotain enemmän ja minä halusin vain epätoivoisesti uusia tuttavia muiden kaveriyhteyksieni lähdettyä.

Pitänee yrittää päästä takaisin yksinäisen suden tunnelmiini. Koetan muistella, kuinka tyytyväinen olin kesällä kuljeskellessani vahvana ja vapaana yksin. Myönnettäköön, sain tuolloinkin kyllä pari kohtausta, jossa kaipasin ihmisiä ja siis enimmäkseen kai miestä. Kohtaukset taisivat silti johtua liiallisesta television kanssa seurustelusta. Jos pyörii paljon töissä, kaupungilla, harrastuksissa... ylipäätään ihmisten parissa, ainakin minulla tuntuu tapahtuvan niin, että tuo ihmisten näkeminen riittää. Ei ole aikaa muodostaa mielessään täydellisistä suhteista puoliturhia haaveita inspired by telly.

© Shark Toof, You Are a Wolf

Kuva palauttaa kätevästi mieleen tätä nurinaa isompia huolenaiheita, kai sentään vältettäviä. Eipä harmita taas ollenkaan, vaikka minulla ei ole tällä hetkellä täällä oikeastaan yhtään ei-sukulaista tuttua, jota voisin pyytää esimerkiksi kahville ilman kummastelua. Olen tyytyväinen jo siitä, jos lopun elämääni saan harrastaa manioitani ja lukea kirjoja rauhassa ilman, että tarvitsee pelätä itsensä tai perheensä puolesta.

Hei, me pantiin!

Elämäni aikana olen ehtinyt muutaman kerran hörötellä elokuvalle Hei, me lennetään! Kvanttiherran, kaverimiehen kanssa koetettu yhteyden syventäminen taisi lopulta sekin muistuttaa lähinnä komediaa tai muuten vain kananlentoa. Toivottavasti tilanteesta tulee joskus mieleen harmiton tai ainakin vihantunteita herättämätön komedia, kaikille osapuolille. Vähintään ajan myötä varmasti. Vielä eilen tuntui siltä, että loukkasin miestä. Epäröintieni ja jarrujen pohjaan lyömiseni jälkeen hän jaksoi ottaa yhteyttä liian kauan päätöksestäni jankuttaen.

En osaa vielä päättää näitä lopunjälkeisiä mietteitäni. Tosin sehän on vain hyvä ja toivottavasti tunne säilyy: asioissa on aina monia puolia. Välillä mies tuntuu totaaliselta idiootilta tai ehkä jopa lopettelun pahikselta, rumemmalta osapuolelta sittenkin. Antisankarilta kymmenine haukkuvine ja paasaavine yhteydenottoineen. (Vaikka osasin minäkin näyttää kauniit puoleni... sanoin pikkuhiljaa viehättävästi suoraan kaipaavani enemmän fyysistä vetovoimaa. Lopulta muun muassa syytin miestä aivopesusta viesteineen. No, halusin yhteydenottojen jo loppuvan.)

Koko kananlentoyhteyttä miettiessäni tunnun välillä taas tosiaan itse tuon pikatapailun totaaliselta pirulaiselta. Mies haukkui minua siitä, että käytin häntä ponnahduslautana. En mielestäni. Toisaalta täytyy myöntää saatoin haluta kokeilla seksiä pitkän ajan jälkeen. Kuitenkin... Alkuinnostus oli hyvä, todellinen ja muustakin kuin munasta kiinnostunut. Olimme yli vuorokauden yhtäkkiä rennosti yhdessä. Nukuimme yhdessä. Ja siis tosiaan ensin vain nukuimme. Herättyämme päivällä juttelimme ja hääräsimme netissä ja muuten viihteiden parissa. Kävimme illalla, tai oikeastaan yöllä, ajelulla katselemassa tähtiä. Mies opetti minulle joitakin uusia tähtiä ja tähtikuvioita. Hän tuntui turvalliselta ja rauhalliselta.

Vietimme yhden viikon intensiivisesti yhdessä. Noin kesänajan tuntemisen jälkeen ja pari päivää tuosta yli vuorokauden kestäneestä hengailusta harrastimme sitten seksiä. Viikko ja etenkin senaikainen syvempi tutustuminen eteni kyllä todella nopeasti. Minua esimerkiksi esiteltiin joillekin muille tutuille. Jo viikon aikana aloin kuitenkin saada liikaa epäilyksen aiheita toisillemme sopivuudesta.

Mies myös avautui aika epäreilusti käyttäytyneistä existään. Hän kertoi nykyisestä suhteeseen panostamisen innokkuudestaan ja ajatuksistaan, omasta mielestään aikuisuudestaan ja vaikeuksien jälkeen valmiudestaan. En halunnut olla yksi paskasti käyttäytynyt nainen lisää hänen historiaansa. Tein siis aika epäloogiset toisaalta ja kutsuin itsestäni kaikki mahdollisimman rumat asiat omaan mieleeni mahdollisimman äkkiä. Ennen kuin ehtisimme edes suhteeseen. Eikä miehen pahasti päättyvältä suhteelta säästäminen ole tietenkään se ainoa syy.

Luonnollisesti ihminen miettii ja vertailee sitä, onko tilanne ja tulevaisuus parasta mahdollista tarjolla olevaa... Tai sitten olen vain itse liian yhteydessä sisäiseen eläimeeni. Enpä kyllä vaihtaisikaan. Kunhan sentään tunnistan yhteyden. Sisäinen Buddha ja luopumisen syleileminen saakin saapua ehkä vasta kunnon rupsahtamisen myötä, kiitos, haha.

Omia esiin kutsuttuja huonoja puolia sekä yksi aika harmittava sattuma:

• Huomasin hieman pitäväni siitä, että miehen suvulla vaikutti rahaa piisaavaan. Not good, you bitch. (Vaikka olen huom. ehdottomasti esimerkiksi sitä mieltä, että avioehto voisi olla automaattinen nykyään. Säästyttäisiin turhalta ja epämukavalta mietinnältä ennen häitä ja katkerilta käsittelyiltä eroprosessissa. Kuitenkin... huomioin siis rahan, vaikka ainakin avioehtoa kannatan. Huah.)
• En ollut innostunut miehestä mahdollisena kumppanina aivan sellaisenaan. Kuvittelin muuttavani hänessä muutamia asioita, kuten urheiluinnokkuutta ja vähän ruokavaliota. Tosin tämä ei taida olla niinkään ruma esiin kutsuttu oma ominaisuuteni vaan yksinkertaisesti yleistä tyhmyyttä. Ehkä ihmisiä voi hieman muuttaa ja ohjata uuteen suuntaan itsensä mukana. Ei silti varmaan kannattaisi ainakaan laskea tuon varaan.
• Lopullinen niitti tuli nähdessäni miehen kaverin. Tajusin aika heti olevani kaverista enemmän kiinnostunut. Fyysisesti ja myös henkisesti... no, niiden juttujen perusteella, joita ehdin yhden illan aikana kuulla. Joka tapauksessa, koko isosta tilanteesta piti päästä pois.

Kvanttimies vielä eilen kyseli ja halusi keskustella viesteillä liikaa siitä, mikä meni pieleen. Toimi jatkuessaan muutti käsitystäni hänestä yhä huonompaan suuntaan. Kuin hän ei millään voisi uskoa päätöstäni. Alkoi jo melkein pelottaa. Tämän takia siis mies rupesi lopulta vaikuttamaan pahikselta tai vähintään jotenkin hieman liian ihmeelliseltä. 

Selittäessäni päätöstäni suhteeseen jatkamisen pysäyttämisestä korostin enimmäkseen molemmissa olevia erikoisuuksia ja siis omiakin huonoja puolia. Asioita, jotka vaikuttavat liian vastakkaisilta. Olisi varmaan pitänyt pamauttaa aika heti tuokin, että tajusin muiden miesten ihanuuden hieman liian äkkiä. Ja ihan kuule periaatteessa parhaan kaverisi avustuksella, kiitos esittelyistä! Olisi räpsähtänyt aika shokkihoito. Mies ei kuitenkaan varmaan osaisi arvostaa rehellisyyttäni tässä asiassa. Hiljenin siis juuri tuosta. Kumma kyllä onnistuin repimään esiin jopa minimaalisesti vaikuttaneen syyn, että havahduin ja huomasin miehen muistuttavan jossain määrin isääni. Jaiks. Havahtumisesta ja tilanteesta tuli muuten mieleen Frasierin jakso, jossa Frasier tajuaa tapailemansa naisen muistuttavan paljon äitiään.

Tällä hetkellä toivon, että emme näe Kvanttimiehen kanssa hetkeen. En voi enää oikeastaan sanoa häntä siis kaverimiehekseni. Taisi mennä juttelututtavuus tässä samalla.

Seksi oli ihan kivaa, ei maata järisyttävää, mutta en pitäisi tätä ihmeenä: en ole ikinä tullut toisen ihmisen kanssa aiemminkaan. Jossain määrin olen todella ärtynyt itseeni, että panimme sittenkin ennen kuin passitin miehen testeihin. Kumit olivat tietenkin kyllä käytössä. Joka tapauksessa pääsen vierailemaan klinikalla vainoharhoineni siis tuossa jonkin ajan (no itämisaikojen haha) jälkeen. Ainakaan mitään oireita ei kuulemma ollut ja mies oli aiemmin käynyt testauttamassa itseään. Vaikka eihän näistä löpinöistä liiallista huojennusta kannata etsiä. Onneksi en ole kuitenkaan siis paniikissa asiaan liittyen. Katsoo nyt. (Olen muuten, thank god, alkanut viimein ihan yksinkertaisesti väsyä liialliseen huolehtimiseeni vaikka mistä mahdollisista asioista.)

The Rolling Stones – Anybody Seen My Baby

Rollareiden kappale on soinut tänään. Enimmäkseen basson takia. Videosta tulee unelmoiva tunnelma liittyen kyllä itse tapahtumiinkin: olisi hienoa, jos myös tämä kylänen olisi kuin NY, jossa hommien perseelleenmenon jälkeen voi helposti jatkaa elämäänsä joutumatta miettimään törmäilyä ja moikkailua. En silti ole tästäkään, pienessä kaupungissa junnaamisesta, kovin pahoillani. Meinasin aiemmin olla huolissani siis muun muassa siitä, mitä mies mahdollisesti alkaa levittää minusta juttuina. Tuo huoli nousi pintaan hänen käyttäydyttyään maanisesti lopettamisajatusteni aikaan ja etenkin koko lopettelun jälkeen. Ei kuitenkaan liikoja mietitytä ihmiset, jotka uskovat muiden juttuja antamatta kohteelle itselleen mitään mahdollisuutta. Ja mies saattaa tosiaan olla kuitenkin sen verran järkevä, että ei ala edes lätistä mitään. Kai hän tajuaa nolaavansa tuolla myös itseään.

Omien kauheiden puolien ja mielihalujen etsintä ja löytäminen jäi muuten jossain määrin päälle. Pienessä kaupungissa onnistun näkemään esimerkiksi sen hyvänkin puolen, että saatan törmätä Kvanttimiehen kiinnostavammalta vaikuttaneeseen kaveriin. Kaunista, är. Tosin en edes usko, että tuosta jutusta ainakaan voisi tulla mitään. Harmi.

Onko tämä sitä naisen logiikkaa?

Lueskelin vähän aiempia tekstejäni blogissa. Voi tsiisus mitä ristiriitaisuutta! Uusi kaverimies sanoi minua myös aika ristiriitaiseksi ihmiseksi. Myönnän olevani. Luulin silti onnistuvani välttämään edes teksteissä kirkuvat asiariitelyt. En ole tainnut onnistua.

Ehkä eniten naurattaa miesten tapaamisen ongelmani ja miestyyppini. Haluaisin siis kirjoitusten mukaan mörököllin, jonka suhteen voisin olla itse aktiivinen. Silti kaipailen jotakuta Risto Reipasta, joka saa päänsä auki selvänäkin.

Tämä on kolmas blogiteksti, jossa mainitsen kvantit. Toivottavasti tämä jää ainakin hetkeksi viimeiseksi, kun en kvanteista edes ihan liikaa ymmärrä. Aloin lukea romaaneja kesken kvanttikirjankin. Sanottakoon kuitenkin, että luulisi naisille olevan helpompi ratkaista kaikenlaisia kvanttiristiriitoja, jos naiset pystyvät asumaan mielessään kaikkien epäloogisuuksien kanssa ilman, että psyyke hajoaa. Hahha.

(Ihan vain for the record kaiken tämän yleistyksistä ilakoimisen keskellä: rakastan olla nainen. Ja oikeastaan tunnen, että naisilla on helpompaa. Varsinkin nykyaikana. On sujuvampaa nauttia feminiini- ja maskuliiniominaisuuksistaan.

Lisäksi... kyllä, sanon tämän ääneen... Tähän mielensä syvimpiin kosketuksissa oloon on auttanut kai myös kirja, jota ihmettelen tällä hetkellä: Tiina Pystysen Häpeähäkki. Olen vasta noin sivulla 100/400, mutta olen jo paljon pyöritellyt silmiäni ja toivonut, että kirjan tarkoitus on kuolettaa kaikki mahdolliset viimeisimmätkin psykoanalyysisekoiluviitteelliset ajatuskuviot siitä, että naiset itkisivät "avointa haavaansa" ja kaipaisivat jotain toisiin tunkeutumisen mahdollistajaa. Tosin kaipa tuokin kumous tapahtui ihan jo yleisesti noin vuosikymmeniä sitten. Myös psykoanalyysissä toivottavasti.

Niin siis, mielestäni nais- ja miesominaisuuksistaan nauttimisen lisäksi naisilla lienee kroppansa sietäminen tai tarvittaessa muokkailu esimerkiksi petipuuhia ajatellen kuitenkin helpompaa. Jumppailutiukentamisilla pääsee jo pitkälle. Jos on sattunut syntymään kovin pienimunaiseksi mieheksi, voi kokea varmaan tosiaan aika tuskaa. Ja niin, ehkä muuallakin kuin sängyssä. Viva la pillu, ja nyt tämä hullu sulku menee vihdoin kiinni.)

(Kuva)

Miesmakuni ja käyttäytymiseni äkkiseltään kirkuvaa ristiriitaa voin vain yrittää selittää erään onneksi taas hiljan näkemäni ihmisen avulla. Töissä on eräs mörökölli. Hänellä on tumma tukka. Mielestäni siniset silmät. Tatuointi. Ja sopivan tylsistynyt meininki. Silti hän ehtii moikata minulle melko poikkeuksetta ensimmäisenä. Ja tällä viikolla hän ilmestyi taukotilaan ihan vain istumaan ylhäiseen yksinäisyyteeni puoliröyhkeästi. (Hän olisi ehdottomasti, ja olisin luullut niin, voinut juoda kahvinsa toisaallakin.) Minä sitten hämmentyneenä täytin tilaa höpinälläni.

Tilanne ja etenkin mies noin yleensäkin käy mielestäni esimerkkinä siitä, kuinka mies voi onnistua olemaan tarpeeksi Risto Reipas ja silti mörökölli. Reippauskin kun on juuri sellaista, mitä haluan: ei oikeastaan ollenkaan tunnetta getting in your pants -missiosta. Mies on ihmisiä huomioiva muuten vain. Töissäni näkee siis myös väkeä, jotka puuhailevat, tauollakin, metrin päässä toista huomioimatta.

Töistä puheen ollen (oikein viikonlopun kunniaksi, ei hohhoijaa)... aiemmissa blogiteksteissä mainitsen pupusen, jota bongailen huvikseni muuten vain. Hän on myös työkaveri. Ja hänen ajattelemisensa on nyt stopannut aika täysin. Mahdollisena kaverinakin. Oikeastaan huh, vaikka myös ihmettelen itseäni, paljon. Ehdin keksiä miehelle täydellisen salanimenkin, Jazz, lyhennettynä Jazz Jackrabbitista. Sitä olisin käyttänyt blogissa, jos miehestä olisi syntynyt asiaa. Mutta tilanne on aivan exit game.

(Kuva)

Löysin kylläkin itsestäni ihanan esineellistäjän mieheen liittyen: kuolailen edelleen hänen kroppaansa. Mutta tilanne on jotensakin sama kuin lapsena alastonta Ken-barbieta tuijotellessa. Ja miehen luonnekin vaikuttaa niin syvältä tai sitten muille avoimelta, että hänelle näyttää käyvän mainiosti tämä huomaamatta tuskin jäänyt tilani (mm. tuijotin eräällä tauolla verisuonten kulkua lihasten päällä kai vähän selvästi).

... Uudesta kaverimiehestäni ei ole kuulunut pariin päivään mitään. Ehkä hän sittenkin pelästyi juttujani. Tai niin, voisin olla hieman aloitteellisempi itse. Mutta omat tekstit kulkevat hyvin tällä hetkellä. En haluaisi tehdä mitään muuta. Ehkä menetän tämänkin tuttavuuden. ... Kuka tollo muuten on keksinyt, että kaverisuhteita täytyy vaivalla pitää yllä?! Kunnon kaverienhan luulisi juuri tulevan toimeen, vaikka he näkisivät todella pitkänkin ajan mentyä.

Hei sun heinäkuulles!

Kuumaa on ollut. Tekemistä on piisannut. Konetta en ole avannut paljoakaan.

Heinäkuussa vastaan tuli mies, joka alkoikin tarpeeksi selvinpäin jutella. Paikka oli pubi, mutta niin, Suomen kulttuuriin sopivaa. Enkä minä jaksanut olla liian nipo tiukkapipo ensitapaamisesta. Kesän kunniaksi. Vielä kun mies ei itse asiassa ole ihan täysin outo naama. Tämä kaupunki ei ole mikään metropoli ei.

Tässä nyt sitten olen ehtinyt puolivahingossa kertoa miehelle enemmän kuin kellekään miehelle koskaan, oho. En ole silti ihan varma, tuleeko meistä muuta kuin kavereita. Olisi joku, jonka kanssa jutella kvanteista. Outoa ja naurattavaa. Miehen mukaan nuo kiinnostavat luulemaani useampia. Sitä ei vain heti ensimmäiseksi tee välttämättä mieli kuulemma mainostaa. Tiedä sitten.

Ihan hauskaa, vaikka kovin mieluusti kuljeskelisin myös yksin. Tunnen olevani esimerkiksi kaupungilla vahvempi yksin kulkiessani... Saan katsella mitä haluan, ja muut tekevät minusta johtopäätöksiä ihan vain minun itseni perusteella.

Kavereita tai joskus jotain enemmän. Enpä tiedä. Joka tapauksessa mies ei taida tosiaan olla ihan tyhmä. Hän tuntui jossain vaiheessa, kaipa vähän liiankin äkkiä, muuttavan strategiaansa. Kanssani ei toimi mairittelut, kehut ja lässytykset. Varmempi noilla silti on varmaan aina kaikkien kanssa aloittaa.

Oikeastihan taidan siis kaivata jotain mustan huumorin kaikkeen kyllästynyttä mörökölliä, jonka suhteen voisin olla itse se aloitteellisempi ja aktiivisempi. Ainakin alussa.

Hyvässä paikassa olen joo. Harhaisia romantiikkahaihatteluja en löydä, mutta jätkä on kuullut suustani vaikka mitä pelottavaa eikä ole karkuun harpponut. Hän on itsekin nähnyt vähän kaikenlaista, töidensä takia oikeastaan varmasti enemmän kuin minä. Lisäksi hän saa minut nauramaan. Olisi ainakin vähintään uusi ja melkein ainoa kaverimies. Enpä tiedä, mihin aikaisemmat katosivat, tyttöystäviensä hiljaisia toiveita varmaan kunnioittamaan.

Kesäkuun kohtaukset

Tämä kuukausi meni periaatteessa vain palloa tuijotellessa. Viime viikolla sitten sorruin lisäksi pulloon. Se oli aika huono idea PMS:nkin ollessa kai kaakossa. Menkat olivat yli viikon myöhässä.

Sain siis kaksi kaunista itkuraivokohtausta laskuhumalassa. Toisella kerralla päädyin ajelemaan kaupungin sivukujia kyyneleet silmissä. Pyörällä huomio. Eikä ketään tullut noihin yöaikoihin onneksi edes vastaan. Toisena päivänä meinasin tuhota kai äänihuuleni kirkumalla äänettömästi ja kuiskausäänellä kämpässäni.

PMS ja illat yksin tv:n kanssa kämpässä olivat varmaan pääsyyt noille hajoamisille. Sen lisäksi, että olin menettämässä toivoani tämän kaupungin miehiin lopullisesti. Seitsemän vuoden kokemuksella alan olla aina välillä varmistunut, ettei mieheni täällä ole. Kokonaista yksi tai kaksi miestä on vuosien aikana uskaltanut lähestyä selvinpäin ja silmätysten.

Tai ehkä olenkin simppelisti vain saatanan ruma! Onneksi on ollut viime aikoina paljon muutakin mietittävää kuin jokin mies. Välillä iskee riipaiseva into vain paistaa pihviä ja leivoskella piirakkaa (...) jollekulle, mutta onneksi tekemistä piisaa. Sopivaa miestä kun en voi taikoa. Kaipa jokin Risto Reipas (ja olkoon vaikka Rumakin, kunhan on ainakin hauska) pöllähtää jostain ja saa päänsä auki muuallakin kuin baarikoomassa tai bittimaailmassa. Voi minkä inflaation nuo kaksi ovat mielestäni kokeneet! Ihme kyllä muita tuntuvat Tinderit ja muut innostavan ehkä edelleen. En itse ikinä edes mennyt Tinderiin.

Viikonloppuna menkat sitten joka tapauksessa vihdoin alkoivat, ja pullon loppuja tuhotessani lauleskelin taas vain hyvissä pöhinöissä yksinäni. Äänihuuletkin ovat onneksi ihan kunnossa sekoamisteurastuksen jäljiltä.

Uusia viinoja en toivottavasti sorru kuitenkaan ostamaan. Yritän palata johonkin nautinnolliseen terveysnatsismiin vaikkapa ennemmin. (Ja kyllä, maaninen suhtautuminen asioihin lienee se nautinnollisin tapa itselle.)

Kohtauksista puheen ollen... Uskonnollisuus kolkuttelee välillä ovella. Tilanne naurattaa, mutta olo on kuitenkin enimmäkseen tyyni ja kiinnostunut. Entisenä vimma-ateistina (no, lukiossa eli vuosia sitten) en kuitenkaan oikein olisi uskonut tähän tilanteeseen päätyväni. Vanhan minäni ääni huutelee: "Oletko todella noin yksinäinen ja kuolemanpelkoinen?! Ota nyt nainen itseäsi niskasta kiinni!"

Uskonnollisuuteni on enimmäkseen jotain karmaan liittyvää. Välillä meno meinaa, täytyy myöntää, lipsahtaa persoonallisen isomman voiman olemassaolon ajattelemiseen. Mitään Raamattua en silti ole pahemmin lueskellut. Sitä ei yleensä kestä yhtä sivuakaan, vaikka mielenkiintoisia sanakäänteitä vastaan tulisikin: jos jotain isompaa olisi ja se sattuisi olemaan muka lisäksi jotenkin persoonallinen, ei se ainakaan olisi yhtä narsistinen rankaisija kuin Raamatun vanhan maailman kuvaus esittää.

Mutta tämä uskonnollisuudesta kiinnostuminen kumpuaa muuten osaltaan todella hymyilyttävästä lähteestä! Olen lueskellut iltaisin kvanttifysiikkaa (oh so sexy, haha). Sinällään aika hienoa, jos paljon myös kvanttien takia singahtaisin ajattelemaan joitain tutun maailman ulkoisia.

(IMDb)

No illan pokaani tässä bongailen!

Olin lukemassa nurkkapublicissa vähän lehtiä. Paikka sattuu sijaitsemaan lähellä hotelleja. Tänään tuli sitten kunnolla mieleen, että toivottavasti en yksin kuljeskellessani vaikuta joltain Taru Tricksiltä. Ihmiset kun ovat aika kiinnostavia ja väkeä tarkkailen silmiin katsellen.

Eräs ulkomaalaiselta näyttävä reissumies (tietokonelaukku tai vastaava olalla) hetkutteli ja koetti kai saada jutteluunkin sopivaa katsekontaktia.

Plööp, ihan sama. Rehellisesti myönnettynä haluaisin kovasti nähdä jonkun yrittävän tarjota. Olisi se mielenkiintoista.

Ja heti lähtisin mukaan! En. Haloo. Haha. Eipä olisi minulta pois, jos joku olisi ymmärtänyt väärin. Saisin nauraa partaani ja nähdä, kuinka varovaisesti oletettua huoraa lähestytään.

Rude Sir True Bond! ... Onhan tämä jostain leffasta?! The Rock tulee ehkä mieleen, mutta en muista ja varmistusta en löydä.

Torstaista, hei ulalaa huomisesta (!), lähtien taitaa jäädä ainakin kuukaudeksi viihteet ja ihmisten seuraamiset ihan kämpän sisällä tapahtuvaksi. Isot screenit melkein innostaisivat, mutta äh, siirrän vain keskikokoisen telkkuni keskelle huonetta. Ihmisten ilmoilla en sitä paitsi voi katsella palloa (ja palloilijoita haa) pikkareillani, hetkuilla jumppapallon päällä, kuunnella samalla juuri haluamaani musiikkia ja niin edelleen.

... Bongailusta ja pallostakin tuli mieleen... Sen erään pupusen bongailu sujuu yhä edelleen mielenkiintoisissa merkeissä. Tässä on kyseessä sama ihminen, jonka mainitsen edellisessä tekstissä. Pelkäsin suhtautuvani häneen vähintään omissa mietteissäni epämukavasti, mutta paskat. Jos en halua hänestä kaveria vaan rehellisesti myönnettynä jotain enemmän (vähintään välillä), soi päässäni aivan uskomattomat musiikit ja hymyilen yksinäni kuin paraskin pönttö. Mielihyvähormonit salaa kuntoon, jes.

Esimerkkiä musiikista on muun muassa Infernalin A to the B. Onneksi löysin poppoon taas. Vokalistin ääni on kiva. Varsinainen jätkälle muuten kai ikuisesti omistettu kappale on huumaava vuosikymmeniä vanha törkeä discoaarre, jota enpä itse asiassa edes paljasta tässä. Laulelen sitä sitten jätkälle tai naureskelen turpaansaannin jälkeen ihan vain itsekseni biisille. Tosin en ole ihan varma, kuinka mahdollista turpaansaanti on nykyisessä mielentilassani...

Olen yrittänyt löytää itsestäni jätkään liittyen esimerkiksi jotain mustasukkaisuuden siementä, surun mahdollista aiheuttajaa tai muuta toisesta innostumisen ärsyttävää kohtaa.

Ei ole liian vahvasti surureunoja löytynyt. Toisaalta siis niin, minulla sattuu olemaan taas aika pahojakin muita mietittäviä (olen ihanasti saanut esimerkiksi päähäni kuolevani kymmenen vuoden sisään, hohhoijaa). Toivottavasti nämä ovat vain joitain pakkomiellepiikkejä... terveydentarkkailut menneet hieman, kröhm, yli tai vastaavaa.

Joka tapauksessa ainakin kyseisen jätkän suhteen tilanne on suurin piirtein sellainen, että voisin toimia ahdistumatta jopa vaikka boosterina. Onnistuisin saamaan tuostakin tilanteesta varmaan nautintoa, joka tulisi siis siitä, että olin lopulta kuitenkin vahva luonne, en sortunut vollotuksiin ja itsesääleihin... ihan itsensä parasta kaveria voi olla vaikka missä tilanteissa ja niiden jälkeen. Vaikka olisi avoimena tosiaan typerissä paikoissa lyönyt itsensä likoon.

En puhu ylemmässä kappaleessa muuten ainakaan omalla kohdallani nivusten liotteluista tai vastaavista likoon lyömiseen liittyen siis. Olen jotenkin niin kuoressa, että ihan muuten vain hakkailu ja flirttailukin tuntuu tuottavan ongelmia. Ei niin sinällään, mutta myönnettäköön... en halua näköjään nykyään antaa itsestäni oikeastaan yhtään enemmän kuin mitä toiselta saisi kai takaisin. Ainakaan tuntemattomille. Pönttöhymyä aiheuttava jätkä ei ole ihan tuntematon. Häntä on hauska seurata, kävi miten kävi tosiaan. En rääkyä alkaisi. (Koko tapahtuman mainintakin lähinnä sillaksi biisiin. Mikä tausta! Ja tiedän kyllä, mistä se on peräisin, ei huolta hah.)

Infernal – I Won't Be Crying

Pieniä kesäiloja

• Eilen tuli nähtyä kesän ensimmäinen sateenkaari. En edes muistanut, saiko toivoa vai liittyikö asiaan lastentaruissa ainoastaan kaaren pään ja aarteen etsiminen. Toivoin silti, ihan normaalia ja pienehköä asiaa.
• Näen erästä ihmistä sattumoisin taas. Pelkäsin suhtautuvani häneen epämukavasti, mutta en sittenkään. Hienoa. 
• Pääsen ehkä entistä matalammalle lauleskellessani. Hauskaa. Yksin kaikessa rauhassa mörinän laidoilla hönkiminen on tuottanut tuloksia näköjään. (Harjoittelu on varmasti ihanan kuuloista.)
• Laulamisesta tuli mieleen, että odotan kuin kuuta nousevaa Killer Karaoke -ohjelmaa. Sitä, missä lauletaan pöllöissä tilanteissa. Aivot narikkaan -telkkumöllötys on korvannut kännäilyn. En katso enää pelkästään lähinnä leffoja, vaan joinain päivinä oikein metsästän esimerkiksi tarpeeksi ajattelun stoppiin saavia puolentunnin päällenaurupläjäyksiä.
• Teen tänään jotain, mitä olen tehnyt viimeksi 10 vuotta sitten. (Eikä puhe ole seksistä, eh heh. Vuosikymmen sitten olin muuten vielä neitsys, jessus.)

 

"Are you trapped?!?!"

Tämä kirjoitus on sekaelma erästä julkaisematonta luonnosta sekä tekstiä, jota kirjoitan tällä hetkellä humalassa. Mitähän tästäkin tulee... Muokkaushaluja varmaan myöhemmin.

Kävinpä juuri juomingeissa yksinäni. Kokonaista kolme annosta tuli vedettyä, mutta tammikuusta alkaneen alkoholittoman kauden jälkeen nousivat nekin heti päähän. (Tai no, itse asiassa tammikuun jälkeen olen tainnut ulkona käydessä vetäistä kaksi kolme annosta. Koko aikana siis, ennen tätä iltaa. Saivartelua tai vain sopivaa rehellisyyttä, tiedä häntä.)

Lyhyt kauhuloop. Chloe on muuten ihana heittoineen. Horoilu ei tosin ihan aiheuta sympatiaa.

Telkussa vilahteli sinkkuelämissä ja jossain ohjelmalistasta nähdyssä leffanimessä Manhattan. Sitä drinksua en muistanut ikinä maistaneeni, joten koko pikkujuopottelu lähti tuosta testaamisesta. Drinkkibaarin jälkeen eksyin toki lempipubiini juomaan Sam Adamsia lukien KL:ää ja jotain lööppilehden lisälipare-urheiluhöpinää. (Komarovista... so sexy! Jätkä vielä pari kuukautta minua nuorempi, vaikka luulin tyypin olevan yli 30. Weird.)

Baarissa omissa sfääreissäni leijaillessani mieleen tuli eräs jankkaus. Pelasin nettikorttia hiljan. Yksi muista pelaajista caps-lockitti typerästi muille: "Are you trapped?!?!"

Niin, ansassahan olen tosiaan. Olen melko selkeästi niin sanotusti jumissa (vain silti itseni ja muutaman kaverin tietämässä) imagossa seurustelematon.

Niin sanotusti -sanat ovat edellisessä kappaleessa sen takia, että en koe itse tilannetta ollenkaan jumina. Olen melkeinpä vahingoniloinen. Tästä kummallisuudesta voisi periaatteessa kehittää vaikka mitkä imagot. Kaikki pöljä kiinnostaa ja ainakin jollain tasolla toimii. Kuten Sofi Oksasen tarinoinnit bi-seksuaalisuudestaan ja syömishäiriöistään. Teki mieli nauraa ääneen (mutta tuolloin hillitsin itseni, kirjastossa), kun jossain lehdessä Riikka Pulkkinenkin oli tarjoamassa tarinaansa omasta kauhean traagisesta, no ei ehkä sentään, syömisongelmastaan.

Tosin, kunhan onnistun purkamaan tätä itseni paljastelua esimerkiksi tässä blogissa (joka ehkä loppuu jossain vaiheessa, jos palaa tarpeeksi lanka lukijoihin ilman kommentoimista), en kyllä oman elämäni tarinoilla olisi mukamas-loistavia taiteilujani tuputtamassa, en lehdissä tai muuallakaan, minnekään. Toimikoot löpinäni sellaisinaan tai pysykööt laatikoissaan. Jos toisaalta saisin aikaiseksi edes lähettää jotain vaikkapa kustantamoihin. Great. Niin, en ole tosiaan itse asiassa vielä tuohonkaan mielessäni taipunut. Tyhmää ja harhoja ylläpitävää. Onpa nimeni tärkeä, vaikka ei julkaisijoilla mitään mustia listoja voi olla. Ideoiden pölliminenkin lienee legendaa.

Hmm... eksyin hieman blogin ihmissuhteiden aiheesta. Tai no, olen tosiaan suhteessa itseeni. Ja vahingoniloisesti onnellinen. Esimerkiksi tässä hiljan, kun näimme erään kaverini kanssa, hän rupesi toivomaan sitä tuttua virttä, että voi kun minäkin (allekirjoittanut) saisin kunnon kokemuksen jostain jätkästä. Mainitsin rennosti, että eipä niin minulle väliä. Sisäisesti mietin vain tyytyväisenä, että mitäs vittua! Olen tässä ehtinyt tehdä kaikkea järkevää sillä aikaa, kun muut vinkuvat joidenkin mänttien perään.

Ennemmin hassu oma maailma kuin tavallaan joillain turhilla suhteilla tahrattu historia.

Antipatiani ja kiinnostukseni kohde Sika Mieheksi on hiljan tarinoinut muun muassa siitä, kuinka hänestä ei ehkä tule kenenkään kumppania enää (tuo oli kuulemma humalassa tehty ylilyöntiteksti) ja kuinka hän näki ex-rakastaan ja jutusteli tämän kanssa rajoista. Mainittakoon, että kiinnostukseni ei ole romanttinen, kuten nyt selkeästi varmaan mieleen ensin tulee. Taidehörhönä ja muuten outona oma vaikutukseni esimerkiksi tuonkin blogin kommenteissa kiinnostaa. ... Olen varmaan tosiaan narsisti. Tosin nehän eivät kuulemma osaa nauraa tilanteelleen, joten enpä ole ihan diagnoosista varma. (Kaipa siis sen verran narsisti olen mitä nyt jokainen. Lisänä toisten järkyttämisestä ja reagoimisesta saatava nautinto.)

Possunkin höpinät saivat aika kätevästi mieleni muokkaamaan sanoiksi juuri sen tunnelman, joka minulla on nykyään oikeastaan kaikkia ainakin samanikäisiä miehiä kohtaan. Tajusin, että hitto, minustahan ei tule tosiaan hevillä enää yhtään kenenkään naisystävää. Ja tajusin tämän ihan selvänä. Jo pari päivää sitten. ... Itse asiassa juuri nyt, tämän näpyttämisen jälkeen taidan olla tälläkin hetkellä melko selvä. Olen ehtinyt vetää vissyä ja rooibos-teetä aika paljon lieventäjiksi. 

Ai, olisin joku viides, kuudes tyttöystäväsi. Lisäksi vielä varmaan ajattelisit, etten tiedä elämästä mitään, ihan vain koska olen kokenut sitä tähän mennessä ainoastaan yksin. Oikein hienosti sattuessa olisit jumissa jossain exässäsi. Run to the hiiills, run for your li-iii-ves...

Eipä esimerkiksi pubissa samanikäisiltä tulleet vilkaisut kiinnostaneet ollenkaan muuta kuin kivoina olemassaoloni noteerauksina tavallaan. Etenkin kun oikeastaan tiedän, etteivät samanikäiset uskalla joka tapauksessa kuitenkaan lähestyä. Ainakaan minua. En bambisäpsyile enää varmaan ollenkaan. Liian täti tai muuten liian itsevarman näköinen taitaa olla tosiaan jänniteongelmani numero 1. Nykyään. Ennen se saattoi olla liian kiltti ja sovitteleva. (Kiltteyteen ja kestämiseen liittyen tulin muuten jossain määrin siihen tulokseen, että kai viidakon tähtösten tapaiset vinkutyttelit ovat tosiaan joitain unelmia sitten useimmille. Varmaan häiritsevää, jos naisenpuoli tapailusta vaikuttaa ihmisenä kestävän vastoinkäymisiä enemmän ja olevan tuossa asiassa niin sanotusti se mies. ... Ja tähtösiä olen nähnyt vain mainoksessa. Ennemmin otan perseeseen kuin katson kyseistä sarjaa. Ihana vertaus, olkaa hyvä.)

Katseita samanikäisiltä tai ei... ei ehkä ihan liikaa väliä, vaikka tietenkin olisin suruissani, jos ne loppuisivat! Kuitenkin, samanikäisten miesten sitten varsinaisessa seurassa joka tapauksessa koen muutenkin liikaa melkeinpä ainoastaan epämiellyttävää jännitettä. Hermoilua tai peliä tai halua olla koko ajan todistamassa jossain jotain... Lisänä vielä se, että jos en ole lapsia hommaamassa, ovat mahdollisuuteni kiltteihin samanikäisiin miehiin aika huonot. Toivottavasti tämä on jokin oma pinttynyt mielikuvani, mutta mielestäni "kunnon miehet" eivät voi ottaa mitenkään tosissaan naista, joka aika selkeästi sanoo ei lapsille.

No, onneksi ne vanhemmat miehet kiinnostavat ainakin tällä hetkellä muutenkin. ... Tuossa tulee toki omia ongelmiaan. Luonnollisesti myös vanhemmista miehistä löytyy paljon uskomattomia mänttejä. Eräskin koetti saada minut pysymään jutteluyhteydessä (pari kuukautta sitten jostain nettideitistä alkaneena) sillä, että hänellä oli ihan tosi kuule mennyt homma hyvin ja kemiat natsanneet erään toisen puolta nuoremman kanssa. Haha... Toisekseen, vapaina ja naimattomina olevien prosentit ovat sitä pienemmät kai mitä vanhempiin ikäskaalassa mennään. No jaa, tämän päivän erojen helppoudella ja yleisyydellä... ei ehkä niin varmaa ja ahdistavaa. Kunhan en ala kunnolla sohia minnekään muurahaispesään ja sotkuun. Ei siis eleitä tai viestejä muuta kuin yksin jo oleville. Ihmiset erotkoot ihan itsestään. Uutta putkeen -meininki, liian helpolla pääseminen sekä kaikenlaiset laastarit, back-upit, niiden käyttäjät ja vielä myöntäjät ja jopa kai tekonsa ymmärtäjät vituttavat onneksi muutenkin rajusti.

Kuitenkin... vain tosiaan vanhemman miehen (etenkin sen yhden perkeleen, joka toisaalta on ehkä jo liikaa vääristynyt ja muuttunut joksikin omaksi unimaailmani hahmoksi) lähettyvillä on tähän mennessä ollut eräänlainen ihana paikalleen pysähtynyt puolisurullinen mutta todella humoristinen tunnelma. Juuri sellainen, että tekisi vain mieli pinhiä, halia ja helliä ihmistä ollen itse melkeinpä ainoa aktiivinen osapuoli. Ainakin aluksi / useimmiten (kaipa kaikkeen jatkuvasti saatuna tai tehtynä kyllästyy).

Toivottavasti jakselen tässä siis jatkaa muun muassa näitä muka-tyylikkäitä oman sfäärin pubituulettumisiani ilman sen ihmeempiä kohtauksia. Rehellisesti myönnettynähän mietin toki esimerkiksi eilen nukkumaan mennessäni, pitäisikö harrastaa seksiä toisen ihmisen kanssa ihan senkin takia, etten unohda koko meininkiä. ... Toivottavasti se on kuin pyörällä ajoa. Kuitenkin aloin pimeässä maatessani naureskella ja pelätä ajatusta, että käyttäytyisin kuin jokin hullu frigidi nykyään ja saisin nautintoni korkeintaan suurin piirtein toisen elkeitä ja kontrollinsa menetystä seuraamalla. Noin saattaisi tapahtua etenkin jonkun ei-tärkeän kanssa. Sinälläänkin täytynee siis jatkaa nunnailua, vaikka kyllähän puolentoista vuoden selibaatin jälkeen tulee kai luonnollisesti ajatus: "Olen ummessa, en osaa enää mitään."

... Huvittavaa, epäloogista, mutta söpöä ja hyvä, että löysin nyt kirjoitellessani ellen muuten jo pubista kämpille kävellessäni jonkin "Kyllä se oma vanhempi nallura jostain tupsahtaa" -ääneni. Tämä on piristävää ja itseni ja oloni normaalimmaksi tekevää siis siksi, että luin tässä hiljan Anonyymisti Sinkku -blogia ja koin rasittavaa ylemmyydentunnetta taidehörhönunnailuissani ja imagossani ilman miehenkaipuuta leijuessani.

Enkä ole muuten nyt hetkeen nähnyt unia Teddystä. Melkein meinaisin olla surullinen, mutta paskat, en tietenkään ole. Ulkona on kaunista ja elollinen tunnelma, eikä kiinnosta jumittaa ollenkaan jossain ajatusansassani. Jotain saa toki hyvin mielellään tapahtua myöhemmin, mutta en lopeta ihmisten katselua sillä aikaa.

Ihanan itsepintainen uninalle

Juuri kun pollani meinasi taipua realismiin ja tähän elämään suuntaamiseen, palaa Teddy uniin. Ja kunnolla. Tekee mieli jopa ajatella viimeöisten juttujen kertovan jostain muustakin kuin omista synapsiradoistani. Don't give up on me, uu uuu... 

Vaikka kyseessä olisivat omat puolitajuiset kehitelmät, liitelee hyödyllisesti ainakin yksi henkilö pilvissä.

Joka tapauksessa tosielämän tapailuista ja jopa ehkä suhteista huima määrä päättynee seuraavaan tajuamiseen: "Katselin varmaan enimmäkseen omaa haavehahmoa." Eipä siis paljon järkeäni häiritse, että tapailen tällä hetkellä nätin uskollisena omaa K18-uninalleani.

Toisaalta muuten ihan tätä niin sanottua elämääni ajatellen käyttäydyin varmaan sopivan röyhkeästi tänään parissa kummallisessa tilanteessa. "Olipa viime yönä hauskaa!" on aika helposti tyytyväistä omaa leijailua ylläpitävä takaraivoajatus, vaikka kuinka joku söpöläinen huuhailisi lähistöllä.

... Enkä jaksa alkaa pohtia nyt tai toivottavasti enää myöhemminkään kovin tarkkaan sitä, kuinka paljon ja miten naisen kannattaisi elehtiä ja pälä lälä. Kunhan jokainen tietää oman tilanteensa. Esimerkiksi itse luulen ja uskaltaisin oikestaan sanoa tiedän olevani tavallaan avoimen oloinen ja vaikuttavani varmaan jopa helpolta tai tyhmältä (tai liian tädiltä hmm muuten), kunnes paljastun lopulta suurin piirtein tapailun jätkäosapuoleksi. Jätkävivahdetta liittyen siis siihen romantiikkaharhaan, jossa suhde on se elämän tärkein tavoite.

Tosin onneksi herra Nallukka nyt sellaisena kuin hän päässäni asustaa on koko minäminä & mainettamammonaa -helvettiini ihana hellitys. Pelkät omakehitetyt yötkin pitävät yllä tyytyväistä valveillaolon tunnelmaa. Etenkin silloin kun yöt sujuvat mukamas jonkun muun ohjaamana, ilman valveunimuokkailuja siis. Kunnolla villiintyessäni voin vielä ajatella, että herra on varsinaisessa elämässäkin yhtälailla täyttä ihanuutta. Se naimisissaolo, niin. No, aina voi yrittää iloita ajatuksesta, että unelmiensa kaltaisia ihmisiä olisi ylipäätään olemassa. Vähän mukavampi maailma muuten vain.

Mukavampi maailma tulee hyvin pienellä vaikutuksella jo siitä, että alan laittaa nytkin rauhallisen teenjuonnin ja ambientin kuuntelun jälkeen ajoissa (... hsst) petiin. Hymyilen myös huomenna todennäköisesti normaalia enemmän, vaikka olisin ilman unia nukkunut.

Yksityisyys uh ah

Enpä kovin ajatuksia karsiva ihminen ole näissä blogin höpöttelyissäni. Jonkintasoista exhibitionismia tosiaan varmaan. Toisaalta ainahan voin väittää olevani niin kovin taiteilijasielu ja altistavani oman persoonanikin tapahtumakuluille, tarinoille ja vähintään ideoille. Niin, ideoille, sillä eipä täällä mitään tapahtumia tai tarinaa ole, haha... Selibaatissa oleva naikkonen on melko hyvin, tai sitten ei, piilotettuna täynnä itseään. Hän saa lopulta suloisen innostuksen mieheen, joka on tietenkin naimisissa. Naikkonen ei tee mitään. Hän jatkaa mielikuvitusmaailmoissaan hahmon kanssa. (Nimenomaan hahmon. On alkanut viime aikoina tulla kunnolla mieleen se, kuinka erilaisia hahmo ja todellinen mies lopulta saattavat olla.) Ja naikkonen on muuten edelleen aika täynnä itseään esimerkiksi tuon varatun miehen moraaliansan hoitamisen suhteen.

Karsimista ja varomista? Why bother? Kivempi muutenkin vain kuvitella, ettei minua kukaan tunnista. (Gif)

Kovin helposti eivät ihmiset tiedä, mitä tapahtuu toisen pään tai muun vartalon sisällä, mutta tietäminen laajentaisi näkemyksiä ja olisi ehkä hyödyllistä. Liittyen ylipäätään esimerkiksi kirjoihin: eipä tule mieleen ketään ainakaan ihan vain lukijaa (verrattuna omiaankin kirjoittelevaan ihmiseen), jota oikeasti paljoa kiinnostaisi erilaiset, uudet, jonkin aikaa vaikuttavat terävät sanakäänteet ympäristön kuvailussa. Ihmisten sisäinen maailma kiinnostaa. Heti hyvän juonen jälkeen luonnollisesti.

Välillä mietityttää, tuleeko blogista olemaan haittaa vapaa-ajan elämässä. Tuo mietityttää noin pari sekuntia. Olemme toisella vuosituhannella. Esimerkiksi Rakel Liekkiin ja hänen nykyisiin tekemisiinsä ja juuri niissä pärjäämiseen suhtautuu moni muukin kuin vain minä järkevästi. Vapaa-ajan elämäni kannalta hankalasti suhtautuvilla ihmisillä ei niin väliä olekaan.

Toisaalta saattaa tulla hieman mieleen se, onko minulla kerrottavaa vain jollekulle juuri erikoiselle, jos olen avautunut jo verkossa yleisesti. Tuota en pelkää. En ole kertonut tarkemmin ajatellen täällä oikeastaan mitään, jos vertaa vaikka joihinkin päiväkirjoihin.

Työelämään blogi ei varmaan ihan istuisi. Työelämän ihmisten luettavaksi, ainakaan henkilötunnistaen, sitä ei ole joka tapauksessa tehty. Jos noin tapahtuisi jotain haittaa aiheuttaen esimerkiksi juuri seksiin liittyvien juttujen takia, ajattelisin ja ilmaisisin kai lähinnä, että alapäällä en töitä luullut tekeväni, mutta hauskaa, jos muut näin varmaan sitten tekevät. Tuskin nykyaikana silti mitään kovin vaikuttavia muutoksia edes ihmisten käyttäytymiseen tulisi, vaikka työkaverista tiedettäisiinkin enemmän. Oho, joku harrastaa seksiä! (Onpa muuten sinällään sitten mahdollisesti särmempi kuva kuin jollain pikkujoulutusinasekoilijalla... vaikkakin vähintään lonkeroporno olisi saanut jäädä tuota tilannetta ajatellen mainitsematta.)

Ei kun hetkinen, mitä jos kaikessa onkin todella kyse... (Gif)

Isoin mietintää aiheuttava asia lienee se, että en taitaisi tykätä samoin vapaa- tai työelämän ihmisestä, joka kyttäilisi sattumalta minut tunnistaneena blogiani, mutta ei kertoisi tekemisistään. Toisaalta ei ihan tuokaan ole se isoin mietinnän kohde, mikä saattaa olla lähinnä se, alanko jossain vaiheessa vainoharhailla todella häiritsevästi siitä, että ihmiset tosiaan lukisivat minulle paljastamatta blogiani. Vainoharhailu on tietenkin aina hauskaa.

Yleisesti ottaen muuten kovin vimmainen omien tietojensa suojelu huvittaa. En minäkään halua tietenkään katuosoitettani minne tahansa ja niin edelleen, mutta esimerkiksi jokin ostosteni seuraaminen: aivan sama!

Monesti tulee nykyajasta ja elämänsä varjelusta mieleen eräs City-lehden vanha Walter-vastaus. (Nimenomaan vanha... muistaakseni luin sen painetusta lehdestä nauraen kahvilassa yksin ääneen, oho.) Neuvopalstalla oli piiitkä kirje, jossa kirjoittaja kertoo julkisuuden henkilöiden seurailevan häntä usein tavallista ihmistä pidempään ja joskus hätkähtävänkin häntä. Monilla lauseilla kyselijä esittelee teoriaansa, jonka mukaan hänestä ollaan selkeästi normaalia kiinnostuneempia ja hänellä on valovoimaa enemmän kuin nykyisillä julkimoillakaan. Palstan vastaaja kirjoittaa takaisin yhden lauseen, joka menee jotenkin näin: Hei kuule, ei susta kukaan ole kiinnostunut.

Tämän ajan tietomäärillä ja tekemisten mahdollisuuksilla tosiaan aika hienoa, jos yhden ihmisen elämä alkaisi jotakuta muka kiinnostaa enemmän kuin oma elämä tai kaikki mahdolliset muut ajankäyttötavat.

Aika höveleistä yksityisyysajatuksista huolimatta muuten inhoan tuttujeni lastensa kuvien esittelyä netissä. Olen kuviin joskus tykkää-nappia painellut, mutta oikeastaan irvistellen. Tuntuu pahalta ajatella tilannetta, jossa lapsi hymyilee vain vanhemmalleen ja kameralle, juuri tuossa kyseisessä tilanteessa, luottaen. Ja sitten napsija jakaa tilannetta minne sattuu. Toisaalta on kai monessa jo pienenä massahurmaajan haaveet, mutta vähänkin monimutkaisempien medioiden suhteen jokaisen tulisi tietenkin päättää naamastaan itse. Eikä pelkästään lapsen ajatuksilla ja tiedoilla.

Tekee muuten melkein mieli kertoa tai kehittää jokin asia, vaikkapa seikka ulkonäöstä, jonka avustuksella tunnistaisin ehkä paremmin ne ihmiset, jotka mahdollisesti seuraavat blogiani minut tunnistaen, minulle kertomatta. Onko tämä jo vainoharhaa? Varmaan. Loistavaa.