Talvea odotellessa

Oli syys,

Väki välil syitä kysyys.

... Tuli äsken kuunneltua hömppähoppia.

Tänne kirjoittelu jäi hetkeksi, vaikka elämässä kyllä tapahtui. Yksi syy bloggerin välttelyyn oli myös muutoksista aiheutuneen ahdistuksen purkutapani, pakkomielteinen mania. Se sai minut aiemmin listaamaan notepadiin blogini kohtia, jotka olivat kirjoitusvirheisiä tai muusta vain kirjoitusteknisestä kohdasta päin vituraa. Maanisissa suunnitelmissa oli hioa kaikki pikkukohdat joskus kerralla. (... Minulla on itsellä lukulistassa eräs blogi, joka tarjoaa välillä vanhoja tekstejä uusina. Luulen sen siis johtuvan muokkailuista. Toisaalta ainakin julkinen lukijalistani on tyhjä, joten enpä monia edes hämmentäisi.)

Pakkomielteisellä manialla ja rakkailla tuttavilla, sanoilla, hoidettuja muutoksia oli ehkä pari liikaa, yhtäaikaisesti. Minulla on nyt uusi kämppä ja uusi työ. Lisäksi tuttavapiirissä tapahtui. Ehkä läheisimmät tämän kaupungin naispuoliset kaverini muuttivat muualle (molemmat kokonaista kaksi). Kvanttimies pysyi kuvioissa, ja tämä aiheutti enimmäkseen lopulta ehkä vain takkuamista, kinaa ja kummastusta. Kaiken häsäämisen keskellä aloin toki vielä pohtia koko tulevaisuuskuviani ja toiveitani.

Tulkoon talvi ja kylmyys. Innoissani vedän pipon silmille ja hupun vielä peitoksi. Aion todellakin näyttää myös tänä talvena joltain hopparilesbolta. Tai ehkä ennemmin vain hävitä massaan. Mieli ja tyyli saattavat vielä muuttua, mutta todennäköisesti vasta ensi vuodeksi.

Uudesta kämpästä ja työstä olen kyllä toki silti iloissani! Kämppään totuin äkkiä, vaikka en ole saanut parissa kuukaudessa vieläkään kaikkia kamoja muuttolaatikoista ja pusseista järjesteltyä. Luulen tekeväni defenssiä itselleni tällä laiskuuden ja manian yhdistelmällä (paikat pitää toki kuurata suurin piirtein millintarkkaan ennen kamojeni sitten vihdoin kaappeihin levittelyä). Ei minulla ole ketään juuri nyt tupareihin kutsuttavaksi.

Oikeastaan vähän pelottaa, miten yhteys hiipuu jo kuukaudessa, kun ihminen muuttaa toiseen kaupunkiin ja uusiin omiin ympyröihin. Etenkin muutettaessa miehen tai opiskelun takia. No jaa, olen kyllä itsekin huono ottamaan yhteyttä. Vielä kun en pidä puhelimessa roikkumisesta. Voisin koettaa kirjoittaa vaikka sähköposteja.

Sophie Ellis-Bextor – Love is a Camera

Kvanttimiehen kanssa yritimme olla hänen ehdotuksestaan kavereita vielä sen tapailupätkän jälkeen. Kinastelua tuntui olevan noin puolet ajasta. Pari kertaa uhkailin sanaharkkojen keskellä lopettavani koko kaveruuden, kun tuttavuus tuntui aiheuttavan enimmäkseen pahaa oloa. Silti sovimme ja jatkoimme. Nyt olemme taas totaalikatkolla, ja olisi oikeastaan hyvä, jos tämä takkuaminen jäisi tähän.

Emme ole mielestäni yhtään sopivia ihmisiä yrittämään tulla toimeen. Molemmilla on jokin viimeisen sanan vimmakin vielä. Nyt ihan naurattaa, että jaksoimme fb-messengerissä naputtaa ja takuta tunteja muutaman kerran. En enää edes hahmota mistä. Kuin molemmat olisivat purkaneet jotain kaikesta muustakin johtuvaa ärtymystä.

Mies tiesi minusta ehkä liikaa ja käytti asioita minua vastaan. Taisin tehdä noin myös itse ainakin todella raivostuneena, mutta on vähintään kaksi asiaa, joista oikein päätin olla sanomatta ja iskemättä mitään. En ala niitä täälläkään paljastella. Mies muuten tietää myös blogini. En ymmärrä, mikä minulle tuli, kun tämän kerroin. Halusin kai osoittaa, etten niin totuuksina ole jakamassa vain omia mielipiteitä asioista kuin mies epäili.

Joka tapauksessa, olen pahoillani, jos ehkä lapsellisen välien katkaisun ansiosta aiheutan turhaa pahaa oloa. On hänelläkin kaikenlaista tällä hetkellä elämässä. En silti vain pystynyt enää löytämään tarpeeksi varmuutta itsestäni olla saamatta jatkossakin koko tuttavuutta epäileviä tunnelmia. Ajattelin soutamisen ja huopaamisen rassaavan koko jutun unohtamista enemmän. Onneksi mies oli se, joka poisti minut naamatun kavereistaan. Tällä kertaa. Itse olin ehtinyt tehdä tuon koko kesästä ja tuntemisesta laskien muistaakseni kaksi kertaa. (Terveisiä ala-asteelta.)

Nyt olo ja selitykset koko sekoilun loppumisesta ovat onneksi seesteisemmät ja isompiin syihin keskittyvät. Varsinaisen toivonmenettämispäivän tunnelmat olivat seuraavia: En jaksanut, että seurustelemattomuuttani käytettiin minua vastaan. En jaksanut, että rehellisyyttäni Kvanttimiehen kaveriin hetkellisesti ihastumisesta käytettiin minua vastaan. (Tuohon oli kaikki syyt, mutta totta voi olla sekin, että olen erikoinen lähinnä rehellisyydessä. Lisäksi lopetin koko tapailun aikoinaan alkutekijöihinsä, kun tajusin ajatusteni harhailun.) En jaksanut, että aiempia kaverisuhteita ja ystävyystaitojani mollattiin, kun vaikutin Kvanttimiehen kanssa häilyvältä. Tuntui tyhmältä, että syytöksiä tuli ylivetäen koko kaveruuden ja luottamuksen pettämisestä, jos olin vain perumassa suunnitelmia oman ajan tarvitsemisen takia. Vielä kun aiemmat ehdotukseni syvemmän kaveruuden lopettamisesta nakattiin aina tasaisin väliajoin muutenkin naamalleni, oli niin helppoa nähdä, että sopivinta on vain lopettaa koko yrittäminen vihdoin ja viimein.

Yksi tärkeä havahtumisen paikka oli kai tilanne, kun ajoimme autolla tällä viikolla, pitkästä aikaa. Tajusin, etten luota mieheen. Ihan yksinkertaisesti. Ei ihme, ettei luottamusta hänenkään jo aiempien sanojensa mukaan ollut tuntunut olevan välillämme. Mies ajoi aika repivästi. Minulla pyöri mielessä suoraan sanottuna Abre los ojos ja Vanilla Sky -elokuvien kohtaukset, jossa tuttavuuden tilaan pettynyt osapuoli ajaa tahallaan seinään pahan olon aiheuttajansa ollessa pelkääjän paikalla. Mielikuvitukseni on kyllä yleensä ylikierroksilla. Joka tapauksessa, en voi luottamusta taikoa, kun sitä ei erinäisistä syistä tunnu olevan.

Jälkeenpäin ajatellen en ymmärrä, kuinka koetimme saada tuosta vakaata ystävyyssuhdetta noinkin kauan. Jos läheisemmät kaverini eivät olisi muuttaneet pois, olisin kai nähnyt jo aiemmin, että homma on vain liian mahdoton. Eräässä rehellisyyskohtauksessa tulikin kai jo kuukausi sitten jutteluissamme selväksi, että mies olisi halunnut meistä edelleen jotain enemmän ja minä halusin vain epätoivoisesti uusia tuttavia muiden kaveriyhteyksieni lähdettyä.

Pitänee yrittää päästä takaisin yksinäisen suden tunnelmiini. Koetan muistella, kuinka tyytyväinen olin kesällä kuljeskellessani vahvana ja vapaana yksin. Myönnettäköön, sain tuolloinkin kyllä pari kohtausta, jossa kaipasin ihmisiä ja siis enimmäkseen kai miestä. Kohtaukset taisivat silti johtua liiallisesta television kanssa seurustelusta. Jos pyörii paljon töissä, kaupungilla, harrastuksissa... ylipäätään ihmisten parissa, ainakin minulla tuntuu tapahtuvan niin, että tuo ihmisten näkeminen riittää. Ei ole aikaa muodostaa mielessään täydellisistä suhteista puoliturhia haaveita inspired by telly.

© Shark Toof, You Are a Wolf

Kuva palauttaa kätevästi mieleen tätä nurinaa isompia huolenaiheita, kai sentään vältettäviä. Eipä harmita taas ollenkaan, vaikka minulla ei ole tällä hetkellä täällä oikeastaan yhtään ei-sukulaista tuttua, jota voisin pyytää esimerkiksi kahville ilman kummastelua. Olen tyytyväinen jo siitä, jos lopun elämääni saan harrastaa manioitani ja lukea kirjoja rauhassa ilman, että tarvitsee pelätä itsensä tai perheensä puolesta.