Yhden illan huttuhötöt vs. muut tutut

Hairahduin tässä viikonloppuna baarista jopa katsomaan erään miehen kämppää. Mies oli ympäri maailmaa matkustellut projektijohtaja, ja asunto oli keskustassa kiva modernisoitu monihuone. Ulalaa.

Tarinan lässähdys: yhden illan asuntoerotiikaksi homma sitten jäikin. Kiva nähdä, millaista tässä kaupungissa on eri taloissa. Itse mieheen liittyen tunteeni ovat lähinnä, että toivottavasti hän ei kokenut tuhlanneensa aikaa minuun.

Tulipa selvitettyä, että yhden illan baarituttavuudet eivät todellakaan ole juttuni. Vaikka mies olisi halunnut sanojensa mukaan vain nukkua vierekkäin ja tutustua, lähdin kotiin mahdollisimman sympaattisesti. Hän ainakin sanoi arvostavansa varovaisuuttani.

Pientä ja täydellistä etsiskelen tämänhetkiseen asuntooni... Tälläkin printillä voi muuten hankkia kaikenlaista roinaa.

Oikeastaan miehen mielipiteillä ei ole väliä. En hyväksynyt häntä lopulta fb:ssä kaveriksikaan. Mikä laimea tapa muuten ottaa yhteyttä, mutta itsehän hänet torjuin jo kerran. Joka tapauksessa siis, minusta on näköjään tullut jo niin hankala ms. Vainoharha, että baarien väestä kiinnostavia ovat lähinnä ihmiset, joita olen nähnyt arjessa jo muualla. Täysin oudot tyypit vaikuttavat helpoilta, hämäriltä, varomattomilta, pinnallisilta? Vähän kaikki noista vastauksista pätevät. Ainakin, jos heti äksöniin oltaisiin valmiita. Toisaalta jonkinasteinen nyrpeyteni pelkkää tutustumistakin kohtaan johtunee myös siitä, että kaupungissa on paljon päivänvalosta tuttuja kasvoja, joiden kanssa haluaakin jutella vapaammin illanviettoihin eksyttyään. Projektijohtajan halailut esimerkiksi innoittivat näkemään unia vain eräästä aiemmasta työkaveristani.

Uudet työkaverit ovat muuten aivan ihania. Heidän kanssaan on tullut myös jo istuttua ja otettua. (Kämppäänsä esitellyt mies ei siis toki liity työympyröihini.) Alalla pitää tulla muutenkin ihmisten kanssa toimeen, mutta uuden paikan ihmiset tuntuvat olevan aika ennätyksellisiä kotoisan, jo pitkän ajan tuntemisen tunnelman luomisessa.

Tutuista puheen ollen, Kvanttimiehen kanssa edelleen ja kai tulevaisuudessakin vallitseva mykkyys tuntuu kyllä tyhmältä. Toivottavasti (ja näin luulisin) häntä ei kiinnosta blogikyttääminen, joten voin vapautuneesti aivovirrata täällä jatkossakin. Meinasin laittaa hänelle viestiä, että emmekö voisi olla ihan normaalisti ja neutraalisti tuttavia. Homma näytti tosin ainakin viimeksi vääjäämättömästi luisuvan mentaliteettiin "kaikki tai ei mitään", mikä ahdisti. Pysynen hiljaa. Ehkä näemme jossain joskus ja olemmekin vain rennon kivasti tuttuja.