Ei lunta maassa ja jotenkin keväinen tunnelma. Johtuu ehkä tuostakin, mutta näen Kaunissilmää kyllä ylipäätään liian harvoin: en pyöritä häntä enää niin mielessäni. Olen suurin piirtein vain tyytyväinen, että hänenlaisiaan ihmisiä on olemassa. Mahdollisesti toisaalta teen tässä jotain melkein onnistuvaa defenssiä itselleni. "No en hänestä kovin erikoisesti pitänytkään." Mielenrauhasuojaus homman mentyä reisille vinkkailujeni jälkeen. Tajusin muuten yksi päivä (tai siis myönsin itselleni), kuinka hienoa porsaanreikää pidän yllä tieto-onkeiluja välttäessäni. En ole siis antanut paljon kenenkään tietoon kiinnostuksiani, esimerkiksi juurikin Kaunissilmään liittyen. Lopputulos on, että itse asiassa en tiedä miehen ihmissuhteista oikeastaan mitään. Ohops. Varattujen miehien liehittelijöitä mollailen ja sitten itse mahdollisesti silmään jonkun toisen miestä antaumuksella. Varsinainen tabula räsä, logiikan ja reiluuden suhteen. Tosin uskon osaavani lukea ihmisiä aika hyvin, ja Kaunissilmällä on se eräänlainen yksinäisyys... avoimempi ja selvempi säpsyilykin, joka vain sinkuilla ihmisillä on. No jaa. Kevään tullen vapaudun myös erääseen tylsähköön asiaan liittyen. Aikaa pitäisi riittää muun muassa vaateinnostuksille. Minulla on kaapit täynnä parin euron torilöytöjä, joita haaveilen muokkaavani tai tekeväni käyttämättä jääneistä kankaista ihan alusta asti uutta. Innostaapa Muodin huipulle (tänään, baila baila) ihan konkreettisesti omassa kämpässä myös laihiksen onnistumista. Olen normaalipainoinen, mutta olen esimerkiksi saanut päähäni, että alan käydä uimassa vasta, kun mahassa ei ole yhtään mitään ylimääräistä. Hohhoijaa, tyhmää. Itseäni esittelemäänhän minä sinne hallille olen menossa. Uimapuku on tosin hassuhko, sportti 2-osainen, jossa joka mahagramma tuntuu korostuvan.
Tiivistettynä tässä blogissa tulee ilmenemään kuun puolivälissä ja lopussa vinkunaa puutteesta ja sitten kuun alussa aggressiovivahdetta milloin mistäkin. Naiskierron vaikutukset näkyvät jo parin kuukauden teksteissä selvästi. Toisaalta kierto tuntuu siirtyvän aika säännöllisesti kolmella neljällä päivällä aina eteenpäin, joten sääntö noilla aikakohdilla ei tule hamaan tulevaisuuteen pätemään. Periaatteessa tällä hetkellä minun tulisi poukkoilla tuolla innoissani kuolaten miehiä, mutta eipä ole ihan tapahtunut. Tämä viikko nyt muutenkin oli aika jääkiekkoa, ja hikisten sympaattisten leijonien voittajia ei lähimaisemissa ollut läheskään.
Olin tosin eilen baarissa, itse asiassa parissakin. Katseet tuntuvat jotain omaa reaktiota aiheuttaen kohtaavan nykyään lähinnä henkilökunnan kanssa. Etenkin portsarien. Toisaalta olen aikoinaan humalaisia paimentanut itsekin, ja naamani saattaa olla joidenkin ihmisten muistissa. Joka tapauksessa ihan mukavaa tämä täteily ja I feel you -virnuilut puolikyllästyneiden vahtien kanssa, kun silmiin osuu yhtäaikaisesti muiden ihmisten pokailut. Baarikin oli kyllä sellainen, että siellä oli elossa lähinnä eläkeiän lähestyjät tai sitten baarikiertelynsä hiljan vasta aloittaneet (eli sinällään mielenkiintoinen sekamelskapaikka). Mitä tällä viikolla muuten... olin muun muassa kahvilla kahden 5-kymppisen miehen kanssa. Suunnittelimme rajua seksisessiota. Noot. Törmäsin toisen kanssa kirjastossa ja toinen tuli kahvilla istumaan samaan pöytään. Puhelua muun muassa avaruudesta kuin jossain yhteisessä filosofiakohtauksessa. En enää edes muista, mistä tutumpi mies on tuttu. Minulle on kai tosiaan helppo tulla puhumaan, ja joskus harrastin oikeastaan päivittäin lehtien lukua kahviloissa. Mies työskentelee liikuntarajoitteisten parissa, ja olen muutenkin omalla tahollani suunnitellut alkavani tehdä noita hommia, joten etenkin sen takia juttu kai luistaa. Olen nyt muistellen ollut kai aina vähän täti. Yläaste- ja lukiotutut ovat jotkut sanoneet, etten ollut ikinä varsinaisesti teini. Sen verran kun ulkomuoto antoi myöten (olin porukan pienimpiä) olin varoitteleva mamma pillurallittelijoihin innostuneille kavereille. Tietenkin oli epämukavuusaikoja, ja esimerkiksi lukiossa kulutin usein välitunnit livahtaen salaa puolihylättyyn pukuhuoneeseen, kun halusin olla ihan vain yksin.
Omia keski-iän villityksiä ja heräämisiä pelätessä...
Sopivasti menneen ystävänpäivän sesongiksi uppouduin vain yksineläjän tunnelmaan ja tulevaisuuskuviin. Sopivasti siksi, että eipä tullut minkäänlaisia ystävänpäivä-ahdistuksia. Noita tosin en ole koskaan saanut. Kunhan muistan lähettää viestit lähimmille kavereille, bueno.
Yksineläjän tulevaisuus tuntuu houkuttelevalta ja myös todennäköisyydeltä taas siksi, että tajusin, kuinka paljon kamalia, typeriä, ihania omia tapoja minulla onkaan. Ja haluan pitää niistä ja tyhjistä päivistäni kiinni. Oma ajan ja rauhan leijailu on saanut yliotteen? Totuus varmaan on muutenkin, että jos en 3-kympin lähentyessä ole vielä koskaan seurustellut kunnolla kenenkään kanssa enkä asunut miehen kanssa yhdessä, en varmaan edes osaa. Lisäksi rehellisyyden puuskassa tuli viikonloppuna mietittyä sitäkin, kuinka oikein toisaalta minulle, että vanhapiikaistun ja mahdollisesti alan joskus muuttua kärttyisäksi. Etenkin eilen mielessä olivat hieman myös ne miehet, jotka hylkäsin rumasti.
Olen pitänyt hyllyssäni origamikukkaa, jonka sain ensitapaamisella eräältä mieheltä. Hän harrasti piirtämistä ja oli muutenkin yllättävän taiteellinen. Ensitreffimme olivat taidegalleriassa. Jätin hänet kuin nallin kalliolle erään aloitteellisen maailmanmatkaajan ilmestyessä kuvioihin. Herra aloitteellisuus sai pääni niin pyörälle, että jäi kokonaan viestimättä origamikukka-miehelle, missä mennään. Hän joutui suoraan kysymään muistaakseni sähköpostitse, olenko vielä yhtään kiinnostunut. Hienoa minä! Tuo mies tosin kummittelee onneksi vain muistutuksena omasta paskamaisuudestani. Ja siis haluan muistutuksia omista pahan karman haalimisistani esimerkiksi juurikin säilyttäessäni hänen kukkaansa. Toinen ja vanhempi kummitus on ärsyttävämpi. Of all ghosts the ghosts of our old loves are the worst. – Arthur Conan Doyle, The Memoirs Of Sherlock Holmes
Lainauksen ajatuksen tuntemiseen ei tarvita kovinkaan kummoista arvoitusten ratkojaa. Kokemuksia tosin kuitenkin.
Hain netistä eilen taas tietoa eräästä toiseen kaupunkiin jääneestä vuosien takaisesta kiinnostuksen kohteestani. Tämä mies sanoi jotain kamalaa ja kaunista muuttamiseni jälkeen joskus viestitellessämme. Muutin ja lähdin hänelle kertomatta... en tuntenut tarpeeksi tulta ja tapahtumia hänelle lähdöstä ilmoittaakseni, mutta mies taisi olla vain ujompi kuin tajusin. Hän oli viestitellessämme rehellisesti puoliflegmaattisena pahoillaan, etten kuollut tuolloin hiljan sattuneessa tapaturmassani, jos hän ei kerta voinut saada minua. Olin pari sekuntia kauhuissani, mutta suoraan sanottuna tuo paljastus lopulta vain lämmitti. Miehessä olikin ehkä enemmän tulta kuin olin ehtinyt huomata. Vaikka hän olisi pelkästään arvuutellut spanko jne. -vivahteitani (tosin eipä rehellisyydestä lämpenemiseen sen ihmeellisempää kai edes tarvita) ja tähdännyt sanomisillaan muuten vain itsepintaiseksi kummitukseksi, olisi mies silti positiivisesti mielessäni. Well played, hon.
Muistan edelleen oudosti myös periaatteessa sanasta sanaan ja kuin videona ensitapaamisemme eräässä keikkabaarissa. Vaikkakin muistini nyt on muutenkin välillä vähän ihmetys. Mies puhui puhelimeen ja naureskeli sinkoilulleni. Emme olleet vaihtaneet vielä sanaakaan, mutta olin jo tuttu puhelun toiselle osapuolelle: "Nyt se tulee takaisin."
Mies tekee musiikkia. Ja kuuntelin, täytyy myöntää, eilen hänen kappaleitaan SoundCloudissa. Ainakin pari todella kunnollista miestä olen siis hylännyt, ja rumasti, jälkeenpäin katsellen syystä mitättömästä. Onneksi vain tuo yksi vuosien takainen henkilö on välillä itsepintaisesti kummitellut mielessäni. Pahimmissa ajatuksissani olen toivonut, että törmäämme vielä jossain. Yhteisten harrastusten ja niissä menestymisen takia vaikkapa. Hienoa, että on tällainen aave ja tavallaan kuitenkin päättelemätön lanka... päätelty, ja silti jossain vaiheessa purkautumaan lähtenyt. Mies, jonka takia en itkenyt yli kahta vuotta, mutta näköjään mies, joka edelleen muuten vain on säilynyt kummituksena. Itkukohteenkin voittaneena. Typerimmissä ajatuksissani olen miettinyt tämän johtuvan siitä, että tulevaisuudessa törmääminen tulee tapahtumaan, vaikka en sitä olisi välillä edes toivonut. Muuttamisessa on huonoja puolia, todellakin.
Ja Kaunissilmällä on yksi huono puoli. Surullisesti vielä sellainen, jolle hän ei voi mitään. Hänen kasvonsa muistuttavat kummitusmiehen kasvoja. Selvisipä ehkä pääsyy tämänkertaiselle uppoamiselleni tuohon vuosien takaiseen historiaan. Jos jotain hyvää tilanteessa on, se on yhteyden tiedostamiseni. Ja haaveilen pääseväni assosiaatioiden yli, jos minusta ja Kaunissilmästä tulisikin jotain. Miehessä vaikuttaa onneksi olevan paljon potentiaalia kaikenlaisten kummitusten karkoittajaksi. Hänen koko läsnäolonsa kuin loistaa rauhallisesti. Päässäni alkaa soida välillä huvituksekseni Beyoncén Halo, jota olin pitänyt vain yhtenä laulutaito-everesteistäni enkä kuvitellut siis eläytyväni siihen tosielämässä kovinkaan.
Miesmuusat innostavat, mutta en ole tosiaan kokenut taas viime aikoina itsessäni olevan potentiaalia oikeastaan kenenkään tyttöystäväksi...
Haluan pitää oudot tapani. Haluan pelata välillä tunteja pelejä kuin kirkonmenoissa melkein kynttilät sytytettyinä tai sitten pikkupelejä silmien vilajamiseen asti. Haluan laulaa silloin, kun huvittaa. Voin nukkua ympäristö hallinnassa nauttien lucid-unien rajapinnoista. Kämppä voi olla niin sotkuinen tai maanisen siisti, kuin milläkin hetkellä tuntuu. Kaukosäädin on aina vain minun. Ja voin itkeä ruutujen tapahtumia kuinka vinkuen vain. Kukaan ei koskaan häiritse suuren taiteilijan kohtauksiani. Eikä mikään häiritse kirjoihin uppoamisen taustahiljaisuutta. Kukaan ei yritä personal trainerikseni. Eikä kukaan ole aiheuttamassa ylimääräistä vainoharhaa tai pelkoa. Voin lähteä vaikka ulkomaille yhtäkkiä. Tai muuttaa vain Suomessa ja hankkia muun muassa lisää kummituksia. Voin luonnollisesti hankkia myös aivan minkälaisia lemmikkejä haluan. Ja niin edelleen. (Kyllä, olen täysi noita.)
Tietenkin myös yksineläjän porno on juuri niin kummallista kuin ikinä sattuu kiinnostamaan. (Kuva täältä, vaikka Supernatural-namihömpän oikeuksistahan tässä on kyse.)
Viime aikoina muuten, asiasta toiseen, kauniisti tyttösympatiat ovat ottaneet vallan. Oikein yritin, onnistumatta, päästä bitchismin ajatuksiin, kun alkoi maailman syleilemiseni ihmetyttää. Jopa jonkin tason inhokkikokkini Sara La Fountain vaikutti vain ihanalta, etenkin kun näin hänen kokkailevan ilman manikyyrinsä varomisia. (Ekstrat käsissä eivät ihan tunnu kuuluvan asiastaan innostuneelle kokille.)
Sunnuntaipuuhana
lakkasin rispaantuneet tassuni. Innostus omistettu myös Saralle, joka
manikyyreineen vaikuttaa sentään olevan osallinen puolisalaisuuden
seuraan... Joukon väki tietää, että varsinaiset vamppikynnet ovat lyhyet
sulavat känät.
Koskahan muuten manikyyrit ja kynsipalvomiset nousevat samalle pallille "surullisen sinkkusymboliston" eli kissojen ja kynttilöiden seuraan? ... Ja hiisi vieköön Gaga näyttää upealta tuossa videossa!
Olen vähän outo ja itse asiassa pidän menkoista. "Ne ovat täällä!" Koko kuukautisiin liittyen pahinta on korkeintaan puolimystinen vihaisuus jossain vaiheessa ennen verta. Mitään särkyjäkään ei ole. Ja luonnollisesti paisuneet rinnat ovat tietenkin hauskat. Näin vanhemmiten välillä ounastelen menkkapäänsärkyjen alkavan, mutta nuo yleensä paljastuvat lopulta jostain muusta johtuviksi. Niskan jännityksestä tai vastaavasta. Pari kertaa olen törmännyt mieheen, jota ei seksi kierron tähän aikaan kauhistuta. Tai sitten en, hmm, ole tainnut tehdä muille tarpeeksi selväksi, että itseäni ei siis haittaa menkat ollenkaan. Melkein päinvastoin. Eihän sitä verta mistään härän kurkusta tule. Yleensä jos on ollut esimerkiksi juuri hiljan vaihdettu tamponi, joka lentää mäelle ennen seksiä, ei ole lopulta verta edes näkyvissä missään. Kuukautisista piut paut välittäen oli toisenkin ihmisen kanssa todella hauskaa siis siksi, että menkkojen aikaan koko alavartalo tuntuu olevan todella herkillä. Hyvällä tavalla kuitenkin. Koko hommailu tuntuu melkein joltain monen minuutin puoliorgasmilta.
Virgin Mary ja hyvää viikonloppua. Punaisen ruuan yhdistäminen näihin juttuihin saa varmaan lopullisesti osalle ylet kurkkuun, mutta herkkänahat karaistukoon...
Tässä alkoholitonta lempidrinkkiäni (paljon tabascoa, ja ah siunattu tomaattimehu: eniten makua, mutta vähän kaloreita) kiskoessa aloin muistella, kuinka taisin lopettaa neitsyilynkin juuri kuukautisten kynnyksellä. Ensimmäisen kerran jälkeen kävin vessassa ja luulin menkkojen alkaneen, mutta eipä kun minulla olikin ollut jotain kalvoa. Koko neitsyyden menettämisen tarinani on periaatteessa kumma ja kuin jostain sävelletystä novellista. Viikonlopun kunniaksi tekee näköjään mieli kertoa stoori. Paljastaa se ehkä myös paljon minusta ihmisenä yleisestikin ottaen. Olin onnistunut pysymään neiti nunnana vielä 2-kymppiseksi. Kun itkeskelin parin vuoden itkua sen yhden miehen takia, ei hommailujen aloittaminen oikein tullut mieleen. Mietin, että jonkun tärkeän kanssa haluan aloittaa pillityskohteesta yli päästyäni. Sitten meinasinkin kuolla. Tuon jälkeen meni hetki ajatuksia kerätessä. Ja tajusin, kuinka heikolla olemassaolon säkällä täällä ehkä kaikki ovat. Omakin riskitilanne tuli aivan yllätyksenä ja osin uskomattomassa paikassa. Sitten kesän aikoihin eräs minua vanhempi mies teki rohkeat ja sanoi kirkasvalolamppujen loisteessa, että haluaisi minut mukaansa viikonlopuksi. (Edit! Haha, siis ihan loistelamppujen ja toisaalta kesäpäivän valossa...) Mietteeni olivat olleet sopivasti jo hetken aikaa: "Saatana, seuraavalla kerralla varmaan kuolen, ja neitsyenä." Mies oli varman oloinen, olihan meillä kymmenen vuotta ikäeroa. Ja minä olin vapautuneella tuulella. Ja oli kesä. Lähdin hänen luokseen. Mies oli eronnut, asui vähän korvessa, harrasti metsästystä, ja hänellä oli kuitenkin lemmikkinä vain pienen pieni pentu, jonka nimi oli kauniin yksinkertaisesti Kissa. Itse asiassa mies oli myös isä, mutta lapsi oli tietenkin sinä viikonloppuna äidillään. En edes muista, montako kertaa hommailimme, mutta jossain kohtaa taisin alkaa jo ihmetellä, miten hän jaksaa. Mielenkiintoista koko jutussa on ehkä myös se, että mies ei vain tainnut lopulta missään vaiheessa uskoa minun olleen neitsyt. Hän taisi ajatella sen olevan jotain huonoa yritystä nostaa tunnelmaa. No, enhän ollut mikään teini enää, en ollut varsinaisesti kauhean ruma, ja olin muka liian peloton. Tuo viimeinen seikka nauratti minua eniten. Olin siis muka jokin luonnonlahja heti. Tosin yli 2-kymppisenä nyt varmaan vaikka vahingossa on jo päässyt tarpeeksi sujuiksi itsensä kanssa, etenkin sellaisilla kokemuksilla, joihin itse olin sattunut joutumaan. Viikonlopusta jäi mielenkiintoiset muistot. Mies koetti myöhemmin saada meistä ehkä aikaan jotain muuta (tai sitten hän halusi edelleen vain seksiä) sanomalla, että haluaisi tutustua paremmin. Mielestäni tuon sanomiseen oli kuitenkin kulunut jo liian monia päiviä, ja lisäksi tuolloin taisin ajatella, etten halua eronneen ja jo isän elämään. Meistä ei siis tullut mitään muuta kuin tuo viikonloppu. En ollut enää neiti kokemattomuus.
Eikä tapani menettää neitsyys ole missään vaiheessa harmittanut minua. Periaatteessa alkoi myös lopulta tuntua, kuin olisin menettänyt neitsyyteni vain itselleni toisesta ihmisestä huolimatta. Eihän mieskään uskonut, kun kerroin. Ja toisaalta neitsyyden menettäminen sanapartena hiertää. Itse ainakin olin tuohon aikaan jo ihan aikuinen kokonainen itseni, joka vain päätti lopulta koettaa, miltä seksi toisen ihmisen kanssa tuntuu.
En näe Kaunissilmää kovin usein enkä hirveästi ilman, että hän tietäisi minun olevan paikalla. En siis pysty varmuudella päättelemään, missä mennään ja millainen ihminen hän lopulta on. Mies tuntuu kuitenkin olevan kovin valpas ja hereillä... Ja sitten, tässä eräänä päivänä hän hieman kuin olisi säpsyillyt nähdessämme. Asia saattoi johtua muistakin muuttujista kuin minusta, mutta se on ainakin melko varmaa, että omien säpinöideni peilinkiä eleet eivät olleet. Pokerinaamalaama...
Hassua, kuinka ihmisten välisissä energioissa valta tuntuu aina olevan kuitenkin mukana. Tuossakin mahdollisessa säpsytilanteessa melkein kuin olisin miettinyt, että toivottavasti mies ei ala enempiä käyttäytyä kummasti tai alan tuntea olevani kovinkin niskan päällä. Niskan päällä olemisen tuntemuksesta ja sen vaikutuksista (yleensä miehen suhteen negatiivisista) tosin olen periaatteessa siirtynyt jollekin seuraavalle tasolle... alkanut ymmärtää, kuinka kuoressa lopulta itse vain olen, kun mietin ristiriitojani. Vollotan joitain Ylen luonto-ohjelmiakin yksinäni, ja sitten arkielämässä käyttäydyn välillä kuin joku miss Aggressio. Nuo tosin liittyvät aika paljon toisiinsa. Luonto-ohjelmissa itkettää se, kuinka paljon kaikkea kaunista on maailmassa ja kuinka samanlaista käytöstä, rumassa ja kauniissa, kaikilla maailman eliöillä on. Ehkä eniten itkettää se, kuinka rehellisiä ja hetkessä eläviä eläimet ovat ja kuinka lyhyt elämä niillä osalla on. Ja lyhyys on aivan luonnollista ja kuin tarkoitettua, eivätkä eläimet ole suruissaan. Ihmisten kanssa aggressio pyrkii sitten usein pintaan juurikin liittyen kaikkeen huonosti peiteltyyn itsekkyyteen, teeskentelyyn ja tarpeettomaan statusleijailuun. En edes tarkemmin ajatellen haluaisi mitään karismakallea, jonka en näkisi missään kohtaamisissa hermostuvan. Tuollainen ihminen hyvin epätodennäköisesti esimerkiksi katselisi yllämainitussa tilanteessa itkemistäni ilman, että hourula vilkkuisi vähän mielessä. Ja tuollaisen ihmisen nähden tuskin koskaan itse tekisi mieli kauheasti välttämättä edes herkistyä. Näin hiljan myös Kaunissilmän juttelevan aivan setämiehenä ja hommaa halliten vähän erikoisemmassa tilanteessa. Setänä siitä huolimatta, että hänessä on jotain kovin kiltin oloista ja kuin enkelimäistä. Taivaskansalaista muistuttaminen johtuu paljon myös miehen ulkomuodosta. Enkeleille ei kuvata muskeleita, ja Kaunissilmä tuo mieleeni jossain määrin esimerkiksi Paul Bettanyn. (Ei niinkään kasvoilta. Ja Bettanyn roolit vaikuttanevat paljon.)
Tajusin taas, kuinka minulla ei ole mitään varsinaista miesmakua! Tämä on siis loistavaa. En muista, että mitään selvää tyyppiä olisi ollut nuorempanakaan. Olen ihastunut niin tummiin kuin vaaleisiin, laihoihin ja nalleihin. Olen kirjoittanut pitkät liuskat seksinovelleja innostuen miehestä, joka oli vain pari senttiä minua pidempi. Ja minä olen siis lyhyt. Sellainen 160-senttinen. Siinäkin lyhyessä miehessä oli se ominaisuus, johon varmaan sitten kaikissa ihmisissä innostun: uskomaton läsnäolo, silmissä ja eleissä. ... PMS oli ja meni. Ja menkkoja ei kuulu. Joku varsinainen taivaskansalainen kävi tekemässä salahedelmöityksen vai mitähän ihmettä. Alakerran jännin tapahtuma on viime päivinä ollut mahdollinen veri. Party on!
Premenstruaaliraivo on oikeastaan aika loistava juttu. Etenkin kun sen osaa ohjata sopiviin kohteisiin. Näkeepä ainakin kerran kuukaudessa leppoisuutensa ja löpsöilyn kuin toisen silmin. Meinasin ostaa ison paketin suklaajäätelöä. Olisin mahdollisesti kiskonut koko sotkun illassa. "Lisää nautinnollisuutta aina yhtä ihanaan Carrie & Co:hon sortuessa." Hohhoijaa, hitot... ja ah mustikkavichy. Onneksi alkoi jo kaupassa kaikki makea ärsyttää. Päässä risteili mm. hampaiden raikkaus, rasittavat veromotiivien keksituputtamiset ja Sara La Fountainin ylimairea lässytys. (Kyllä, neiti vinonaurattaa parissa minuutissa, jos hänen ohjelmaansa eksyn. Bitchismi nostaa aina välillä päätään. Mutta sanottakoon, että esimerkiksi Nigella on oikeastaan poikkeuksetta ihana ja sympaattinen, Sara teennäisen oloisena epämukavaa seurattavaa.)
Omien ruokavalioperseilyjen tai edes halujen lisäksi ovat tietenkin jotkin tuntemani ihmiset raivostuttaneet. En onneksi ole ainakaan vielä kinannut kenenkään kanssa. Jopa taloyhtiön järjettömien aikojen iäisyysremontit lähinnä hymyilyttävät. Tosin sen takia, että kuvittelen muiden möykkäämisen antavan minulle luvan laulaa täysillä keuhkoilla. "Ja paskat tämä haittaa tässä hullunmyllyssä." Tuikku otti yhteyttä facebookissa ja meinasi raivopiikkini ansiosta viimein hankkia hävityksensä listoiltani. Tuikku on eräs mies jo monen vuoden takaa, ensimmäisiä tuttujani tässä kaupungissa. Oma koodini Tuikku tulee siitä, että hän palaa aina pari kertaa vuodessa. Olin mukava ja ymmärtäväinen jopa toisella kerralla, kun yritimme lämmitellä jotain, aikoja sitten. Laitoin miehen ensimmäisen apaattisuuksiin uppoamisen ja yhteyshäviämisen hänen rankkojen lähitapahtumiensa syyksi. Taisin jopa avittaa miehen selittelevää asioihin palaamista töksäyttämällä lopulta, että minulla oli ollut hieman ikävä. Kasvokkain jutusteltuamme tapahtui kuitenkin taas pian radiokuolema. Tuon jälkeen ei ole ollut mitään haluja sortua miehen sekavaan ja aneemiseen sotkuun enää. Jatkakoon tuikkuilua minun kanssani tai muualla, aika se ja sama. Meinasin herralle jotain pintamoikkailua rehellisempää avautumista kirjoitella, mutta ei tuo lopulta onneksi liikoja innostanut. Olemme jo kerran olleet samassa työpaikassa, hän on asunut kaupungissa vuosia (neutraalius tuntui siis järkevältä), ja toisaalta vähän ilkimyksenä minua näköjään huvittaa, jos hän jaksaa ladata kohtaani minkäänlaisia toiveita. Ajan kulutusta väärissä hahmotelmissa. Enkä edes välitä, jos aiempien ymmärtäväisyysyritysteni ansiosta vaikutan hänen tuttujensa kirjoissa helpolta lapaselta: toisten konsultoijat eivät kiinnosta hittojakaan. Niin, välihuomiona eräs ajatus liittyen lisäksi joihinkin osallistumiini blogikeskusteluihin. Olen hiljan höpötellyt aloitteista naisten aktiivisuuttta ylistäen (ainakin Tänään ajattelin... -blogissa). Tuli tässä taas mieleen, kuinka avoin itse olen ollut edes miettiessäni lähestymisiä, etenkin tässä kaupungissa. Olen tarkkaillut selvästi enimmäkseen kohteena olevaa miestä ja muuten yksinäni tilannetta. Esimerkiksi Kaunissilmän suhteen en edes suunnittele nyhtäväni hänestä lisätietoja jonkun toisen avustuksella. Törmäämme miehen kanssa vapaalla tai sitten jotain tapahtuukin ihan arjessa. En anna kuitenkaan alun ohjaimia toisille, vaikka tämä taas ei niinkään avoimuutta ole. Ohjainten omiminen johtuu pahoista kokemuksista konsultointisotkuihin liittyen. Miehen tieto-onkeiluille on minusta ainakin pari kertaa kerrottu satuja, koska tarinoijilla on ollut tavalla tai toisella oma lehmä ojassa. Muiden asiaan vetäminen ei siis kiinnosta, eikä paljon enää kyllä hetkauta muiden tarinoita nielevän miehen mahdollinen menetyskään. Miehet tekevät tosiaan edelleen suurimman osan aloitteista, mutta olisi hienoa, jos ajatuksella tehtyjä aloitteita suunniteltaisiin enimmäkseen ilman kaikenlaisten satuinfojenkin haalintaa. Tarinatuokioiden mahdollisena kohteena (onneksi silti harvoin) oleminen on yksi selvä miinus reissumeiningin vapaudessa. Mutta luovuus kukkikoon ja huonot tilannelukijat paskaa uskokoon. Tämä PMS on ollut taas sen verran vaikuttavaa sorttia, että koko Suomessa kökkiminen on mietityttänyt. En ole hippulat vinkuen häipymässä suurimpana syynä perheen terveysmiettimiset. Kuitenkin olen taas ajatellut sitä, kuinka eräs ammatti on hankittuna paljon sen takia, että sillä saa töitä melko helposti kaikkialla. Ja sitten en ole edes kunnon suunnittelun tasolla ollut lähtemässä katsomaan, onko ammatti muualla naisille vaikeampi vai lopulta kulttuuritapojen ansiosta jopa helpompi. It's poetry, sheer poetry The way you destroy your beauty – – It's agony, sheer agony The way your life just fades away
PMS ja MSP. Bändin laulaessa kauneudesta on omassa mielessä lähinnä sisäinen tuli (hmm Jack & Rose -assosiaatio). Know Your Enemyn kansi sopii muuten täydellisesti tähän pahan veren oloon: "Get oOOoout!"
Manic Street Preachers – Miss Europa Disco Dancer
______
Poistin K18-klikkailut. Koko blogissa on yksi pahempi linkki, ja blogia ei löydy hakukoneista, vaikka joku lapsi kyseisen kirjoituksen hahmosta tietoa hakisikin. Mietin, alanko analysoida lempipornonäyttelijöitä aikuissisällön ylläpitämiseksi, mutta tätä tekisi mieli tehdä muuten kuin yksinpuhellen. PM-Ässänä (mikä supersankari...) ainakin Suomen blogimaailman nihkeähkö kommentointi ja omien blogien palvominen ovat myös nostaneet jossain määrin käyriä. No, koetan olla vaipumatta kyttäilyn ja kommenttihiljenemisen omaan tuittuiluuni.
