The Hunting Party

Häh. Mitä. Ei voi olla totta.

Halusin perjantaina jonkin fyysisen esineen toivoni saaman iskun muistoksi tavallaan. Päädyin ostamaan ensimmäisen oman levyni Linkin Parkilta (ehheh...), viimeisimmän The Hunting Partyn. Sitä sitten etenkin lauantaista lähtien kuuntelin. Viikonlopun päätteeksi toivoni tuli vahingossa metsästetyksi takaisin. Tosin ei levyn kappaleiden takia, ainakaan suoraan. En ajatellut toivoni virkoavan ollenkaan näin, naurettavan äkkiä ja toisaalta ylipäätään, mutta ei minulla kauheasti tätä vastaan ole. Aivan liian sumpussa tapahtumat tuntuvat kuitenkin tulevan, myönnetään.

Nyreyteni ja edelliseen tapailuun liittyvä ärsyyntyneisyys on jo takana. Sunnuntaina koko hutaisu paketoitiin viimein lopullisesti. Sain miehen luokse jääneet tavarani. Olin hyvällä tuulella nähdessämme, enkä edes liian mielenosoituksellisesti tuputtanut kestitsemiseeni kuluneita rahoja (tarkoituksena tosiaan välttää itseni horoksi tuntemista). Mies joka tapauksessa kieltäytyi ehdottomasti ottamasta seteleitä. Hän huvittavasti pakeni jopa heti autoonsa kieltäytymisen alleviivaamiseksi. Varmistelin vielä, että hän oli ajankohdista selvillä liittyen testeissä käymiseemme. Hän vakuutteli. Mielestäni uskottavasti. Hän vaikutti myös olevan vilpittömästi pahoillaan hassusta lopusta (exänsä luokse kaipaamisesta), vaikka vastasin kaipa myös perille mennen, että onneksi olin jo muutenkin ajatellut koko hommassa olevan liian paljon sopimattomia asioita. Sanoin ensimmäisenä ääneen sen, mitä tosiaan muuten tunsin: en halunnut, että tutustumisestamme jää turhaan paha mieli kummallekaan. Toivotimme hyvät jatkot, ja homman pitäisi olla nyt aivan taputeltu.

Olin hyvällä tuulella ja oikeastaan ihan muissa maailmoissa enimmäkseen siksi, että sunnuntaiyönä tapahtui jotain. Koetan käsitellä asiaa varoen. Jinx, jinx...

Lauantaina kuuntelin siis alkuillasta uutta levyä. Olin ostanut viiniä, ja vielä päivällä suunnitelmani oli ollut boheemi yhden hengen taiteilujuhla.

Promilleja systeemissä ja aika energinen musiikki kovalla. Aloin hinkua illalla baariin. Olin, myönnän, itseäni täynnä yksin kotona esimerkiksi "tapailutoopeen" liittyvän helpohkon ylipääsyn ansiosta. Halusin nähdä ihmisiä, ihan seuraillen. Tunnelma oli yksinkertaisesti vain se, että olisi tuntunut elämän tuhluulta tuijotella kämpän seiniä tai ruutujani. Livebändi sinetöi päätökseni. Ja sen tajuaminen, että en ollut ikinä aiemmin uskaltanut lähteä ainakaan suunnittelemaani baariin yksin, vain omassa seurassani.

Ihan elämästä nauttimisen takia laitoin itseni aika nätiksi, vaikka joidenkin mielestä ihmiset koristautuvat vain muiden takia. No ok, tunnelmani oli niin leijaileva pössis, etten halunnut sen laskevan päästyäni baariin ja alkaessani tuntea itseäni mahdollisesti joksikin juhlaa pilaavaksi alipukeutujaksi. Korkoa koipiin ja tukka hulmuamaan siis. Tukkani valtoimenaan on oikeastaan harvinaisuus. Olen kuullutkin tästä. Enimmäkseen helppouden ja silmille lentelevien haivenien välttelyn takia pidän tukkani useimmiten letillä. Tässä saattaa olla muuten tarkemmin ajatellen jotain Lara Croftin ihannoimistakin mukana, edelleen. Enimmäkseen kuitenkin miellän näyttäväni kilttitytöltä tai päivästä riippuen punkvivahteiselta (letin voi tehdä niin, että päänahkaa näkyy ja olo on vähän mohikaani).

Niin, kuten yllä olevasta kappaleesta ja baariin lähtöä alustaviin tunnelmiin uudelleen vaipumisesta tuleekin ilmi, maailmani oli minäminäminää ja ihan mielekästä sellaista.

Mielekästä... tyytyväisen oloiset ihmiset tunnetusti vetävät useimpia puoleensa. Noin tunti saapumiseni jälkeen alkoi tapahtua jotain miehekästä. Olin ensin aika vastusteleva. Mutta en miehen takia. Sen takia, että halusin olla itseni seurassa, livebändikään ei ollut vielä aloittanut, ja etenkin, edellinen tapailuni ei ollut vielä taputeltu täysin edes loppuun muuta kuin mielessäni. Tavarani olivat vielä saamatta, saaturi.

Sille ei kuitenkaan kai mitään voi, että joskus jonkun tapaa typerässä ajankohdassa. Olen miehelle sanonutkin, etten olisi yleisiä tapoja ja protokollia noudattaen halunnut tavata häntä vielä. Toisaalta, en ole aiemmin ikinä, tavallisemmissa tunnelmissani eksynyt yksin ainakaan kyseiseen kuppilaan. Eli typeristä aiemmista tapahtumista ja niiden aiheuttamasta aggressiosta oli jotain hyötyäkin. Mies on tietoinen samalla viikolla loppuneesta aiemmasta tutustumisestani. Hän on toivottavasti tosiaan tietoinen, tarkemmin sanoen luottavainen siitä, että aiempi ei merkannut minulle muuta kuin lähinnä itseni typeräksi tuntemista jo ennen koko lauantaita.

Miestä en tunne vielä todellakaan hyvin. (Mikä nyt mielestäni on toisaalta tilanne ehkä aina... vuosienkin jälkeen.) Olen kuitenkin todella onnellinen, että hänellä oli tarpeeksi rohkeutta lähteä perääni. Ensin olin siis vastustelevan oloinen. Hymyilin vain pikaisesti ja ehkä jopa heilautin hassusti kättäni selkeään yhteyttä etsivään katseeseen ja siirryin huoneeseen, johon olin muutenkin ajatellut seuraavaksi mennä.

Typerä ajankohta. Plöh. Toisaalta hymyilyttää ja ajankohta tuntuu täydelliseltä. Oli vaihtunut jo vuorokausi, päivä olikin siis 22.2. Minulla on se jonkinasteinen mania numeroihin. Miehen koko nimi paljastui lisäksi tuntien juttelun jälkeen uskomattomaksi. Liittyen minunkin nimeeni. Jos tästä tosiaan onnistuisi tulla jotakin lopullistoivetta, voisin suunnitella vaihtavani nimeni, mitä minun ei ikinä pitänyt tehdä. Elämän muuten vain heittämä mahdollisuus alkaa suurin piirtein Helmi Simpukaksi tai Sini Haiksi on kuitenkin niin uskomaton. (Nimi ei olisi silti noin selvä, suomenkielellä, ja luulen siis, että mieskään ei ole huomannut koko huvittavuutta.)

Minun ei todellakaan tulisi ajatella tuollaisia vielä. Enkä mietikään näitä noiden sattumustensa takia tietenkään lähtökohtaisesti. Ja niin, mielestäni toisaalta tällaisiin ajatuksiin "kypsyminen" kuulostaa sekin typerältä ja melkein kuin pakotetulta. Kai sopivalta tuntuvan ihmisen kanssa saakin tuntea nopeasti myös ihan övereitä asioita.

En halua oikeastaan kertoa ja yrittää eritellä miehen persoonaa ja vaikuttavia seikkoja liikaa.

Hän on toisaalta todella herkkä. Liiankin kohtelias, sillä pelkään välillä vaikuttavani kovin aktiiviselta itse. Hän on kiltteydestään huolimatta melkoinen moraalinatsi, kuten kaipa siis minäkin. Vallitsevan kiltin käyttäytymisensä ohella hän pystyy myös piikittelemään minulle asioista, joista en ole kuullut enkä ehkä olisi luullut kestäväni kuulla keneltäkään. Hän saa minut nauramaan ja kunnioittamaan itseään, joten tapahtui näköjään niin, että jopa siis esimerkiksi minä, narsistiepäilty (no, enimmäkseen omasta toimestani), taivuin vähän.

Miehen tukasta tulee mieleen ainoan aiemman lemmikkini turkki. Hän muutenkin vie minut helposti osittain takaisin lapsuuteen. Hän tuoksuu vuosien takaisilta mausteisilta kekseiltä mummolasta. Hän tavallaan nollasi mieleni, ja tunnen itseni mahdollisten historikaunojen ja muistojen suhteen yllättävän tyhjäksi ja uudeksi. Tuota on vaikea selittää, mutta tämä lienee paras tapa: vaikka aiemmat tapailuni ovat menneet suoraan sanottuna lähinnä aivan päin prinkkalaa, en välttämättä niputtaisi tätä historiani kanssa samaan läjään ajatellen "näinhän aina käy". Tämän tutustumisen loppu saattaisi tuntua samalta kuin jonkin ensi-ihastuksen plörinäksi meno. Hyviltä ja huonoilta puoliltaan. Hyviltä puoliltaan: "No, liian utopistiselta homma tuntuikin." Huonoilta puoliltaan: saattaisi sattua paaaljon.

Häh. Mitä. Niin. En usko tosiaan koko juttua. Olen muuten ihmeissäni, että sain jopa tämän verran eriteltyä ja kerrottua. Olen oikeastaan ihan pilvessä. Jatkumoa ajatellen on toisaalta jossain takaraivossani silti liiallinen varmuus siitä, että tässä tapahtuu kuitenkin vielä jotain naurettavaa tai komediahistoriani päättyy kaikki naurut hyydyttäen, eli olen esimerkiksi tämänhetkisten tuntemusteni ja uskomusteni vastaisesti sittenkin saanut jonkin hivin haalittua aiemmalta tuttavuudelta juuri ennen ihmeelliseen mieheen törmäämistä. Elämänhän piti lyödä minua aika paljon turpaan ainakin tähänastisten tottumusteni mukaan. Mitään näin sopivalta vaikuttavaa ei siis pitäisi yhtäkkiä tapahtua.

Nätit sattumat sotkun keskelle

Tänään olen edelleen ollut hieman nyreänä eilisistä tapahtumista, tapailun typerästä lopusta. Enimmäkseen kai siksi, että saan tavarani ja voin antaa omat antamiseni vasta huomenna, ainakin näillä näkymin. Herraa on innostanut olla kunnolla exähuoransa luona valamassa tähän sitä elämänuskoa...

Voi tsiisus kuinka kuulostan katkeralta, mutta tuo viimeisin lause vain naurattaa, ja vihat ovat oikeastaan kokonaan itseäni kohtaan: mitä edes yritin tsempata itseäni ymmärtäväiseksi jotain aiempaa pettäjäpelleä kohtaan?! Eivät tuollaiset muutu. Suurin jahtauksen kohde mahdollisessa tyytymättömyydessäkin lienee kunnia ja reilun miehen maine, ja nämä eivät oikein millään tule enää takaisin.

Toopetapailun lopullisen paketoimisen odottelun keskelle tuntuu tänään tapahtuneen ihan mielenkiintoisia, piristäviä juttuja. Ainakin yksi on toisaalta melko uskomaton sattuma. Vähänkin harhaisempana alkaisin mielelläni varmaan kuvitella olevani erityisestikin universumin kämmenellä... (hahahhahahahah.)

Taivaalla on kaunis ohut uusi kuunsirppi. Tähtiä näkyy. Tunnelma on mukavan ilmava. Bongasin etsimättä ja vahingossa Libran tähtikuvion. Olen sitä joskus aikoja sitten oikein vahtaillut ja etsinyt onnistumatta. Olen vaaka. En usko horoskooppeihin. Kuvio on tärkeä lähinnä siten, että äiti opetti sen. ... Hmm, pitäisi varmaan soittaa ja juoruta äidin kanssa, saada tukea. Hän on siinä uskossa, että minulla on jokin onnistuvakin miesjuttu, jonka tiimoilta sain elämäni ensimmäisen kerran romanttisesti eläviä kukkia.

(Muistan edelleen kyllä origamikukkamiehen, jonka itse hylkäsin rumasti. Muiden muassa? Karma iskee... Voisi jo lopettaa, kiitos. En varmasti ole mikään niin sydäntenmurskaaja, että olisin vain näitä typeriä tapailuja ansainnut. Ööhm, tuossa ei ole mitään järkeä. Itse kaivan näitä mänttejä jostain. Viimeisimmän toopenkin kanssa olisi tosiaan pitänyt heti nähdä paska aiemman suunnitellusti tehdyn pitkäaikaisen pettämisen ansiosta, vaikka kuinka tavat olivat muka parantuneet ja pettäminen nykyään hävetti.)

Soitan äiskälle vasta sitten, kun koko homma on paketoitu lopullisesti. En ole muuten kertonut ikäeroa tapailussa olleen reilusti yli 10 vuotta. No, oikeastaan ei väliä enää, etenkin kun olen nyt päättänyt ikäeroa saavan olla ehkä maksimissaan 5 vuotta.

Yksi jonkin tason hauska sattuma on myös elämänkumppanini töllöttimen tällä hetkellä taustalla pyörittämä elokuva Hei, taas me lennetään! Olen aiemmin assosioinut tapailujani kananlentoihin ja komedioihin leffatarinan ensimmäisen osan avulla. Komediameno jatkuu, kyllä.

Nätein ja kiinnostavin tämän päivän sattuma tapahtui mennessäni nostamaan vielä yhden 20-euroisen tapailutoopelle annettavaksi. Emme nähneet miehen kanssa joka ilta parin viikon aikana (lapsikin oli yhden viikon miehen luona, joten ei tuolloin ainakaan onnistunut), mutta 40 euroa noin viiden illan leipäläpeeni tunkemistani jutuista taitaa olla silti liian vähän. Etenkin kun vodkaa saatoin tottuneena sienenä imeä huomaamattani hienosti.

Olin siis automaatille jonossa mielessäni miesviha varmaankin. Jostain pöllähti ohikulkien entinen työkaveri. Se, jota olen täälläkin käyttänyt täydellisenä esimerkkinä ihanteellisesta mörököllimiehestä. Hän moikkasi minulle, edelleen ihanan neutraalisti ja ihan vain muita huomioivan, kohteliaan ihmisen tavoin. Miesvihani laantui kivasti.

Eikä aiemmassa kirjoituksessani ylistämäni ei-kenenkään-kunnioittaminen ole ottanut liikaa valtaa. Ainakaan näkyvästi. Ihmiset kiinnostavat, ohikulkijat hymyilyttävät edelleen, vaikka varovainen kaikessa katselua ihmeellisemmässä tulen varmasti olemaan.

Hyvin valaiseva, hyvin lyhyt liekki

Näillä samoilla silmillä ja siis samalla valveella istuin alta vuorokausi sitten erään miehen sohvalla. Mies oli käymässä avannossa pulahtamassa. Itse kuuntelin Radio Rockia ja vilkuilin avoimia työpaikkoja. Linkin Parkin Burn It Down alkoi soida radiosta. Kännykkä jäi sohvalle, hyppäsin nostamaan volat kattoon ja pompahtelin vähän ympäri asuntoa.

Linkin Parkista ei ehkä ole tyylikkäintä tykätä, mutta sehän vaikuttaa ja kiinnostaa aivan vietävästi. Bändi ja sen musiikit ovat kuunneltavuutensa lisäksi vielä tärkeitä ihan omaa historiaa muistellen.

Ehkä arvasin jo aamupäivällä pomppiessani, että Burn It Down tulee olemaan päivän kappale. Olin alkanut epäillä koko tapailua. Edellisiltana olimme kyllä vielä syöneet kynttilänvalossa, katselleet ostamaamme pornoleffaa, naineet ja jutelleet.

Kivat pornot onnistuin sentään löytämään. (Edit! Katsokaa, kuinka kiltisti sensuroin heti gööglesääntöjen muuttuessa. Tässä maailmanmenossa alastomuudet ovat ehdottomasti, mielestäni myös juu, isoimpia ongelmia. Siis. En halua, että blogi poistetaan.)

Unta odotellessamme, sängyssä jutellessamme mies oli vihdoin selkeästi sanonut, ettei halua enää lisää lapsia. Hänellä on ala-asteen loppuluokilla oleva poika. Tuon jälkeen olin tuntenut oikeastaan jo ennen nukahtamista seinän tulleen vastaan. Mielenkiintoisesti ei välttämättä ollenkaan siksi, että haluaisin itse ehdottomasti sittenkin niitä lapsia. Tajusin vain viimein, että suhdekemiamme ei tule ikinä olemaan kohdillaan. En olisi kunnioittanut lopulta itsekään itseäni, jos olisin jäänyt leikkikaveriksi yli 40-vuotiaalle. Mies taas olisi mielestäni todennäköisesti jo paljon aiemmin alkanut pitää minua jotenkin puoliliekillä elävänä ihmisenä.

"Tajusin vain viimein – – ." Hah. Tutustuin koko mieheen alta kaksi viikkoa sitten. Tuttu, kaupungissa aiemmin nähty kasvo hän oli kyllä jo vuosien takaa, vaikka nimenkin kuulin vasta ne tasan kaksi viikkoa sitten. Jonkin asian viimein tajuaminen ja koko tapailun yksi suuri valaistumiskohta on siis se, että vanhempia miehiä en taida enää katsella.

Kaikki alkoi hyvin. Useina päivinä jo parin kuukauden ajan olimme vaihtaneet miehen kanssa muutamia neutraaleja sanoja ja ei ehkä niin neutraaleja katseita. Sitten viimein hän sanoi suoraan, että haluaisi minut illaksi luokseen tutustumaan paremmin pihvin ja viinin ääressä. Olen jo aiemmin täälläkin paasannut siitä, kuinka paljon arvostan selväpäisinä rohkeasti suunsa aukaisevia miehiä. Vielä kun ihminen vaikuttaa täysjärkiseltä ja mukavalta, ei liian päälleajavalta tai jotenkin rohkeudessaan tunteettomalta sentään. Suostuin siis. Ja olinhan katsellut miestä jo vuosia sitten nähdessäni häntä noihin aikoihin silloin tällöin vilaukselta.

Kaikki tuntui sujuvan vielä paremmin, kun hän vaikutti ymmärtävän toivomiseen ja sanoihin luottamiseen kyllästymistäni seksiasioissa. Sanoin suoraan, että en tee enää mitään, ellei toinen osapuoli tule kanssani tarkastamaan taudittomuudet ensin. Mies oli rauhallinen, ja huolehti ja laskeskeli itse, että itämisaikojen pitäisi olla hänenkin kohdallaan sopivasti testin onnistumista ajatellen kuluneet.

Ystävänpäiväksi sain ruusuja. Keltaisia, mikä oli ehkä outoa. Tosin, miehen tietämättä, keltaisista ruusuista pidän niiden aurinkoisuuden takia oikeastaan eniten. Ja, emme vielä tuolloinkaan olleet muuta kuin tutustumassa, juttelemassa ja ok, harrastamassa pettingiä. Ruusuja sitten hoivailin huolella asunnossani tähän viime vuorokauteen asti. Meinasin jopa kuivattaa niistä pari. Olin siis sitonut joitakin roikkumaan ja kuivumaan ylösalaisin. Muutama tunti sitten heitin kaikki ruusut, koristeoksat ja täytekukat bioroskikseen. Kiikutin bioroskat vielä ulos ja nakkasin pussin nautinnollisesti rumaan ja haisevaan isoon pönttöön.

Innokkaasti kuvasin kukkia vielä viikko sitten.

Pettingiä ihmeellisempää seksiä harrastimme ystävänpäivän jälkeisestä alkuviikosta lähtien (eli kokonaiset pari päivää, ujah). Kuuntelimme ensin yhdessä, samalla puhelulla molempien tautitulokset. Ja seksi oli kyllä hyvää. Taisin itse asiassa tulla toisen ihmisen kanssa ensimmäistä kertaa. Tosin en toiselle, vaan nimenomaan juuri toisen kanssa. Mietin joitain juttujani, joita mietin runkatessanikin, miehen sormet olivat sisälläni tehdessäni suurimman työn itse ja näin edelleen. Mutta, tulipa selvitettyä, että ainakin tuo on mahdollista. Huolimatta varmaan ihan terveellisestäkin sekstaamisesta ja ainakin tuon uuden kokemuksen (muutoin kuin täysin omin keinoin tulemisen) tapahtumisesta toivon oikeastaan, että koko tapailua ei olisi kuitenkaan tullut pöllöiltyä.

Olen vieläkin raivoissani. Toisaalta onneksi koko juttu jo loppumisensa yönä naurattaa. Itkeä vähän tirautin lisäksi aiemmin korkeintaan ajateltuani sitä, että toivoni alkaisi olla muka kokonaan ihmisiin ja parisuhteisiin liittyen kuolemassa. Tuota surua lisäsi se, että edelleen, en ole vieläkään kokenut sitä, että rakastaisin jotakuta muuta kuin perheenjäsentä ja olisin suhteessa hänen kanssaan. En haluaisi kilpeytyä täysin näin typerässä, kokemattomassa tilanteessa.

Linkin Park on tuonut kätevästi mieleen perheen tapahtumat, jotka sittenkin ovat mahdollisesti vaikuttaneet, vaikka siis normaalista perheestä miellän olevani. Vanhempani eivät ole eronneet, mutta he ovat aikoinaan riidelleet kuin hullut hajottaen toisiaan myös fyysisesti. Yöt menivät yläasteella liian usein Linkin Parkia huudattaen, jotta olisi välttynyt vanhempien möykän kuuntelulta. ... Onneksi toisaalta tämä on mainittavan arvoista ehkä vain muistijäljen ja Linkin Parkin tärkeältä tuntumisen takia. En edes haluamalla pysty kuvittelemaan vanhempieni pilanneen oikein millään toiminnallaan liikaa persoonaani. He eivät tehneet lopulta mitään liian ihmeellistä tai muissa kodeissa muka vältettyä. Minulla saattaa olla jotkin kemiat ihan omissa aivoissa jo syntymästä lähtien vähän erilailla. En luota ihmisiin oikein millään kunnolla, olen ollut lapsena valehtelusta liikaa nautintoa saava (patologisen oloista), olen aggressiivinen, hyvä ensihurmaaja, nopeasti yleensä kyllästyvä, imagostani naurettavan paljon välittävä, ja niin edelleen. Narsistisia piirteitä, jotka varmaan tulevat aistituksi ja aiheuttavat outoa oloa tapailun toiselle osapuolelle. Siitä huolimatta, että nauran ja vitsailen juuri noista ominaisuuksistani itse mielestäni eniten. Ja huolimatta siitäkin, että narsistipirujen seinillemaalailu on jo aikoja sitten saavuttanut uskomattomat keittiöpsykologian sfäärit noin yleisesti ottaen, koko ajassa ja yhteiskunnassa siis mielestäni.

Olen raivoissani koko tapailusta vain itselleni, raivoissani jotenkin kumman paljon pelkästä toivomisen yrittämisestä. Oikeastaan juuri tällä hetkellä pelkästään naurattaa. ... Tiedän muuten tulevani muokkaamaan tätä ajatus- ja paasausvyöryä ainakin aggression takia suoltamieni kirjoitusvirheiden osalta, mutta yhtä kaikki thank god minulla on vähintään yksi harrastus, joka saa järkevämmälle tuulelle ja nollaa oloa.

Tapailu loppui aika rumasti. Noin kello 18 söin viinirypäleitä tyytyväisenä ja kuuntelin ei-niin-rauhallista musiikkia, Linkin Parkia itse asiassa, sopivasti. Kuunnellessani ajoin itseni päätökseen ilmoittaa miehelle, että aion piipahtaa hänen luonaan siinä kello 21, hänen harrastuksensa jälkeen. Olin ajatellut hakea sinne jättämäni parit vaatteet, ja sanoa kasvotusten, että minulla on outo olo tapailusta: olen epäileväinen, suorista puhumisista huolimatta, ja ikäeroa on sittenkin liikaa, tunnen olevani kuitenkin turvallisemmin ja rauhallisemmin yksin kulkiessani jne. Olin samalla suunnitellut peruvani omalta osaltani tietenkin myös esimerkiksi huomiseksi puhumamme reissun, jolla olisimme hakeneet erään auton ja palauttaneet mielenkiintoisesti miehen edelliselle tyttöystävälle laatikon tämän tavaroita. Edellinen nainen asuu kaukana toisessa kaupungissa, lähellä auton haun paikkaa.

Mies soittaa, kello on siis 18. Hän kyselee jotakin, mitä teen tällä hetkellä ja niin edelleen. Alan puhua, kuinka olisin tulossa myöhemmin käymään, ja vilautan jo puhelimessa ajatuksiani, että jotain on pielessä ja haluan ulos ja pois koko jutusta. Taidan jopa sanoa, että mielestäni hän saattaisi sopia sittenkin paremmin sen aiemman tyttöystävänsä luokse.

Mies huokaisee, että hän on niin tyytyväinen kuullessaan minun sanovan noin. Aiemmalla tyttöystävällä on kuulemma vaikeaa, perheenjäsen on sairaana ja kaikenlaista muutakin, jonka takia mies on exän kanssa puhuttuaan päättänyt lähteä ajamaan jo tänä iltana naisen luokse "valamaan häneen vähän elämänuskoa".

En voi uskoa itseäni. Tai lähinnä tilannetta. Miten ajauduin taas tällaiseen paskaan, että jaksoin edes toivoa mitään järkeä tai kunniallisuutta mistään ihmisten käytöksestä?! Tein niin varmaan paljon miehen iän ja todella hyvin kasvatetulta vaikuttaneen pojan takia. Saatoin olla kuitenkin siis TAAS jokin laastari tai ainakin aiemman suhteen paremman sopivuuden varmistaja.

Onneksi olin itsekin jo ajatellut haluavani ulos. Tuntuu vain niin idiootilta, että annoin edes jonkinlaisen mahdollisuuden miehelle, jolla oli historiassaan arveluttavia juttuja. Hän oli pitänyt kahta naista yhtä aikaa, pilannut avioliittonsakin. Minähän siis halveksin edes joskus aiemmin noin toimineita tyyppejä, sillä en voisi ihan vähintään kunniani takia käyttäytyä niin typerästi. Ajattelin yrittää olla ymmärtäväinen kerrankin, miehen kertoessa historiastaan avoimesti ja katuen. Ei olisi kannattanut. Enkä taidakaan tehdä näin enää. Paskasti edes joskus selkeästi toimineilla lienee edelleen ja korjaamattomasti jotain vialla. (Varmaan asian tietäjän luoman epäilyksen ilmapiirinkin takia, mutta en ala jankuttaa taas liikaa itseään toteuttavista ennustuksista.)

Mies on tällä hetkellä siis toisessa kaupungissa ja he syleilevät exänsä kanssa. Minä hörötän täällä ääneen, huh. He ovat ihan toisensa ansainneet. Nainen on sama, jonka takia avioliitto meni aikoinaan viimein pilalle. Lisäksi mies vilautti ja nurisi jutteluissamme liitonrikkojanaisen vaatineen mieheltä ylläpitoa vähintään 500 euroa kuussa. Pitäkööt heppisekoilija ja huora toisensa.

Minua kiinnostaa täysin se, että mies oli rehellinen meidän kahden jutteluissamme myös ajasta, jonka hän oli kuulemma ollut erossa edellisestään. Itämisajat ja näin... Tosin, kondomi oli tietenkin meillä käytössä, joten voisin varmaan muuttaa jollekin toiselle planeetalle näine tautikammoineni.

Mies tulee viikonloppuna kuulemma ihan tuomaan tavarani. Aion tehdä vähän mielenosoitukselliset ja antaa hänelle 40 euroa. Sillä ostan takaisin itselleni koko pornoleffan (jonka omin ja otin mukaani, of course) sekä syömiäni ruokia ja juomiani viinoja. Tuli oikeastaan muuten helvetin halvaksi, kun pysyttelimme miehen luona haluten tutustua ilman yleisten paikkojen ja muiden ihmisten rytmiä. Tuossa olimme sentään sieluntuttavia, hömpf. Aion sanoa rahoihin liittyen vain jotain, kuinka haluan varmasti pitää itseni eri kastissa ylläpitoa kaipaaviin huoriin nähden. Hmm, joo, kuulostaa siltä, kuin olisin tosiaan kovinkin mustasukkainen exälle. Oikeasti olen lähinnä mustasukkainen sille historian itselleni, joka ajatteli, että kunniansa jo menettäneille ei edes kannata antaa mahdollisuutta. Haluan sen ihmisen nahkoihin takaisin, ilman tätä "hepinheiluttajan tahraa". Rahankäyttöni palauttelun ajattelin avittavan tuossa.

Löytyi kuvaamisen kannalta sopivasti yhdestä kaapinkahvasta vielä kuivumassa ollut oksa. Rapisevaa ja kahisevaa. Asiat oikeassa perspektiivissä vain yksi näistä objekteista on elämälle välttämätön.

(Siis mitä kello on? Nyt hävettää ehkä pian lähinnä se, että olen ylipäätään miettinyt tilannetta ja tapailua sen selkeän loppumisen jälkeen tunteja. Musiikin huudattaminenkin hukkaa ajantajun.)

Tällä hetkellä soi taas kerran Linkin Parkia, nyt netistä. Ylivetoon, pateettisuuteen ja melkein komediaan lipeävä, mutta ihan silti hieno video ja etenkin biisi Lost In The Echo olkoon omistettu moralisointiperkeleeni paluulle. Päästän siis irti "terveellisestä" ja typerästä toivosta.

Hymyllä sentään kuitenkin aion siis tulevaisuudessa tarkkailla, näenkö enää koskaan sitä muka jotenkin huonona asiana, että enpä oikeastaan kunnioita yhtään ketään, hallelujahh...