torstai 20. maaliskuuta 2014

Tämä kaupunki vs. hämärä fantasia

Yleisesti ottaen olen tyytyväinen tämän hetken asuinkaupunkiin. Välillä mieleen tulee, että saattaisi olla järkevää ja mielenkiintoisempaa asua keskemmällä Suomea. Kuitenkin kaipaisin varmasti asioita ihan tästä kyläsestä. Etenkin ehkä ihmisten tunnistamista: tuttuja naamoja tulee vastaan oikeastaan aina, kun jonnekin lähden. Parasta kaikessa lienee se, että minulla ei ole minkäänlaisia vihollisia tai muitakaan kränkkähahmoja.

Vähän hulluhan olisin, jos haluaisin aloittaa kaiken taas aika alusta. En varmaan edes jaksaisi. Saattaisin tosin pärjätä uudessa kaupungissa yksinänikin. Lemmikkejä hankkisin varmasti. Ja välillä olen miettinyt, että jos en yli viidessä vuodessa ole tässä kaupungissa törmännyt kehenkään ihmeelliseen mieheen, en tule täällä kyllä häntä näkemäänkään. Eli toiseen kaupunkiin pitäisi siirtyä ehdottomasti. Vielä kun siirtymiseen on lähisukulaistenkin takia järkisyyt.

Ja... En tiedä, mistä seuraava ajatus/kohtaus/arkihellyysfantasia on alkujaan. Monesta eri lähteestä.

Perheen kanssa kävimme paljon Lielahdessa ostoksilla, kun me lapset olimme ala-asteelaisia. Lielahteen reissaamiset ja kaupoissa inspiroivien asioiden näkemiset (kaikkea ei tarvitse aina ostaa, ah) sai paikan varmaankin jäämään ajatuksiin jonain mielikuvituksen ihmemaana. Noihin aikoihin ja noillakin reissuilla ihmisiä katsellessa aloin pyöritellä joitain tarinoita mielessäni, jotka ovat edelleen mukana.

Itsepintainen ja omaan arkitulevaisuuteen liittyvä kuva ja kohtaus on minä ja kulta valitsemassa irtokarkkeja isossa marketissa. Ja naurettavasti juurikin kesäisessä Lielahdessa. Vielä Laura Pausini soimassa taustalla (se tuntui raikaavan aina kaupoissa lapsuudessa). Tosin väri- ja muu turha-ainepommeja kun en oikein syö, irtokarkkihylly olisi kai pähkinähylly nykyään.

Miehellä ei ole ollut kasvoja. Pelkään vähän pilanneeni kuvan, kun hänelle alkoikin ilmestyä hahmo. Kaikkien vuosien jälkeen. Mitä ihmettä! ... Gino Manzotti. Hän alkoi vallata ajatuksiani etenkin No U No Love -pimputuksen videon takia. Gino ei äkkiseltään vaikuta mitenkään ihmeelliseltä. Ehkä lähinnä jopa mieheltä, jonka voisi ulkonäön/katseen perusteella arvella olevan aika mulkku. Mutta jokin oma guilty pleasure kehkeytyi koko miehestä, jonka bongasin juurikin guilty pleasure -soittolistaltani. Mies näyttää usein ihan vain yhdessä musiikkivideossa yhtä aikaa pojalta, vanhalta, rumalta, kuumalta... niin erilaiselta koko ajan. Tällä hetkellä vetoaa etenkin silmärypyt ja setämäisyys. Haluan vanhemman miehen.

Tämä kaupunki ja tämän kaupungin miehet meinasivat siis taas joitain päiviä sitten alkaa ärsyttää. Tuntui, että täällä ei ole ketään. Tai lähinnä, että täällä ei ole mitään sähköäkään miehissä. Naisetkin vaikuttivat flirttaavan paremmin ja katselevan arjessa hauskemmin. (Tosin... en olekaan nyt kylmällä liikoja laittautunut, ja näytän hmm, hopparilesbolta, ahhah.)

Typerintä tässä kylässä tuntui olevan ehkä se, että olen nähnyt suhteiden alkavan ja loppuvan. Jotkut miehet saattavat luulla, että minua kiinnostaisi vanha naama, joka on nyt taas vapaa. Hell no. Haluan kaiken alusta lähtien. Yksinoloon tyytyväisen ihmisen luksusta. Onneksi taisin päästä tuosta ärsytyskohteesta: korkeintaan niitä lopulta ei-niin-sopivia mimmejä heilastelleita miehiähän tilanteen pitäisi ottaa aivoon. Vaikka rasittaa vähän silti jokin... ihmisten ajatuksenjuoksu.

Kirkkautta risukasaan ja tämän kaupungin miellyttävyyteen tuli todella pienistä tapahtumista. Lähinnä siksi, että en ollut nähnyt tapahtumien ihmisiä koskaan ennen. Todellisuuspalautus: "Tässä kaupungissa on kymmeniä tuhansia ihmisiä! Minulla itselläni on vain liian pienet arkipyöritykset."

Ensin huomasin noin 4-kymppisen miehen kaupassa. Hän vaikutti vain uskomattoman mukavalta ja järkevältä, ihan muutaman sekunnin katseissa, parissa paikkaa kaupassa. Tai ei oikeastaan vain katse hurmannut. Mukavuus on paljon usein siinä, miten suhtautuu kehollaan toisten kehoihin samassa tilassa. Sitten toisena päivänä seurailin läheisestä pöydästä, kun isä selitti lapsilleen fysiikkaa (tiede, hot). Minuun päin istunut pikkupoika oli oikea hurmuri naurusuu. Ja isä haki ehkä vähän liikaa katsettani keskustelun hauskoissa kohdissa. Millään juuri tuolla ei ole liikoja väliä: todennäköisesti perhe oli vain eläväistä ja ihmisistä pitävää sorttia, ja äiti oli kaupassa sillä aikaa sovittamassa vaatteita. En edes katsellut miehen sormustilannetta. Huomasin vain, että joskus olleet vähän negatiiviset mietteeni jo isäksi ehtineitä kohtaan ovat aivan poissa. Enää ei haittaa, vaikka mies ei haluaisi lisää lapsia ja niin edelleen. Setäinnostukseni on taas näköjään aivan kunnollinen. Ja sitä paitsi mitä hittoa: tunnen välillä itseni sisäisesti joksikin jo melkein mummoksi. Isissä korkeintaan ärsyttäisi enää miehet, jotka tuntuvat jankkaavan, kuinka lapset ovat heille sitten kaikki kaikessa: jos vaikutan ihmiseltä, joka ei tajuaisi tuota sanomatta, emme ole samalla aaltopituudella, enkä jaksa jäädä todistelemaan yhtään mitään.

Tämä kaupunki, kiva. Tämän kaupungin etenkin vanhemmat miehet, ah. Niin paljon potentiaalia, johon en ole pahemmin vielä edes törmäillyt. Tämä teksti, yhtä ajatuksenjuoksua, anteeksi ja kiitos. Itsepintainen Lielahti-kuvaelma... no, Gino guilty pleasure -kohteena on aivan loistava. Paljon ennemmin hän kuin lääpintäunet Stefan Richteristä, öhm (pysyköönkin poissa, haha).

maanantai 17. maaliskuuta 2014

Bun bun bun

Pääsiäinen lähestyy. Paras juhlapyhistely. Tiput, puput, kevät. Joulu on tunkkaisen oloinen, ja juhannuksessa ei vain ole sattunut olemaan ainakaan itselle samanlaista taikaa kuin kevätjuhlinnassa.

Uskovainen en ole. Enkä ikinä ollut wiccakaan, vaikka teininä tuo kiinnosti, lähinnä tarinoiden takia. Jeesus-niminen mies saattoi olla olemassa. Ja taidan yrittää haluta ymmärtää niin sanottua karmaa, tässä elämässä. Mitään persoonallisia voimia ei ole olemassa, ja vaikka asianlaita niin sattuisi olemaan (ujaah agnostismi), ovat kaikki yhtä tärkeitä/potentiaalisia kuin esimerkiksi juurikin Jeesus. Tämän mielipiteen takia minua on helppo pitää itserakkaana ja harhaisena akkana. Mutta en ole ikinä tarkoittanut vain itseäni, kun ihmisten potentiaaleista on tullut puhetta. Raamattukin on pelkkä kokoelma ajatuksia, ja siihen olisi pitänyt ottaa mukaan enemmän Tuomaan evankeliumin tapaisia tekstejä.
Oman elämänsä Herkkuliis...
Tänä vuonna tapahtunee myrskyjä, ja koko elämä räjähtää. Joskus lapsuudessa tuli valettua viimeksi uudenvuoden myrkkytinoja (siis lyijyä). Naurettava oma pääsiäistapani alkoi vuosia sitten: ostan joka kevät yhden krääsäkikulin, ja lelu olkoon hupiennustaja. Tänä vuonna sisältönä oli pieni kangasfrisbee. Printti on kuin nostalgisesta Hercules-pelistä. Mieleen tulee lähinnä isomman frisbeen viskoilu kesällä. Pienestä versiosta saa toivottavasti iloa joku ihan iältään lapsi.

Takatalvi meinaa olla itsepintainen. Kesä on ollut helppo pitää joka tapauksessa mielessä. Silloinkin, kun korvat jäätyvät ulkona. Soittolistat olivat ensin reggaeta, ja nyt olen enimmäkseen videoiden takia kaivanut vanhan tilin täyshömpät esiin. (Esim. Claydee ja Mamacita Buena, jonka bunnyt ovat kuin henkkamaukan mainos. Bikinifetisisti tietää.)

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Kyöpeli

Kovat bileet. Lauantaiaamu, ja olen ollut hereillä jo tunteja. Nimenomaan halusin aikaisen aamun mentyäni eilen nukkumaan alkuillasta. Yökyöpeli en siis ollut. Kyöpeli muuten vain.

... Tekee mieli tunnustaa eräs asia. Rekisteröidyin joitakin päiviä sitten deittisivustolle, hmm. Tosin jatko on vielä ahdistavampi: tein mahdollisimman tyhjän kuvattoman profiilin päästäkseni lukemaan muiden väsäykset kokonaan, ihan vain mielenkiinnosta. En ollut suunnitellut kirjoittavani kenellekään, ja muiden huuteluihin vastaukset ovat olleet parin sanan heittoja.

Säväyttävintä koko asiassa on se, että katselin nyt aamuyöstä lesbotyttöjen ilmoituksia innoissani. Moni toivottaa ihan vain myös ystävät tervetulleiksi, ja lesbokavereita minulla on jo nyt. Voisi olla enemmänkin. (Rainbow Countryy! Kevään kunniaksi reggae on muuten soinut aika paljon. Vaikkakaan ei tänään: Recoil – Missing Piece.)


Olisi aika hassua, jos jokin kunnon lesboidentiteetti ilmestyisi tässä iässä. "Myöhäisherännäisenä löysin viimein itseni lesbona!" Hyvin epätodennäköistä. Bi-curious olen ollut ainakin ihastelujen suhteen. (Teininä seinilläni oli myös naisia, ja itse asiassa moni koulututtu lukioon asti taisi olla varma lesboudestani. Enpä ikinä tapaillut ketään ja annoin pakkeja myös tavoitelluille pojille. Ei vain tuntunut oikealta, ei sen kummempaa... Kasvatin kunnolla tissitkin vasta lukiossa. Lisäksi sitten sen kouluvaiheen erakkotunnelmissa en tuntenut kenenkään olevan yhtä yksin kuin itse olin, ja etenkin halusin olla. Esimerkiksi abiristeilylle eksyttyäni vietin koko illan hytissä kuunnellen juurikin taas hiljan soinutta Bob Marleyta. ... Tietenkin sitä ennen olin pikaillastamisen takia oksentanut käytävällä roskikseen, varattujen vessojen kunniaksi. Tärkeintä koko puoliturhassa tarinassa on kuitenkin siis se, että hytissä vaaka-asennossa meren kanssa heiluminen tuntui moninkertaisesti ihanammalta kuin jokin biletungos, oksennusnäytöksestä viis.)

Hei tänäänhän on muuten naistenpäivä. Äärimmäisen sopivaa! ... Homoiluja taas vaihteeksi siis miettiessäni.

Moni nuoruustuttu sanoisikin lesboilu-uutisista: "Tiesin tämän!" Itse tosin tiedän, että olen ennemmin kai aseksuaalikin kuin pelkästään lesbo. Outo vertaus, mutta siis: miehet ovat hauskoja. Ja aseksuaali voisin olla kai ainakin sitä ajatellessa, kuinka innostunut olen toisen kropasta ja eritteistä, jos niissä alkaa tuntua jokin vastenmieliseltä: olen dumpannut epäröimättä miehen, jonka pusu ei maistunut hyvältä. Jokainen hoitakoon puhtausasiat kuntoon ihan omilla aivoillaan... Mies nyt ei ollut muutenkaan mikään tärinäihastus, ja odottelin varmaan prinssin ilmestyvän sitten suudelmasta. Eipä onnistunut.

Abiristeilyn merikeinumisestakin tuli mieleen: Olen haaveillut paljon jo kaikesta mahdollisesta reissailusta, jota aion tehdä kesällä, yksin. Saisin varmaan kavereita mukaan, ja ainakin yksi merireissu pitää ehdottomasti tehdä vain siitä puhuneen ystävän kanssa, mutta mutta... mieleni halajaa paljon olla myös ihan yksin ja katsella asioita omaan tahtiin. Olen hidas! Ja yhtä kuvaakin pitää saada hakea joskus minuutteja. Lisäksi puhumattomuus ja pelkkä ympäristön kuunteleminen on melkoisen huumaavaa.