Tämä kaupunki vs. hämärä fantasia

Yleisesti ottaen olen tyytyväinen tämän hetken asuinkaupunkiin. Välillä mieleen tulee, että saattaisi olla järkevää ja mielenkiintoisempaa asua keskemmällä Suomea. Kuitenkin kaipaisin varmasti asioita ihan tästä kyläsestä. Etenkin ehkä ihmisten tunnistamista: tuttuja naamoja tulee vastaan oikeastaan aina, kun jonnekin lähden. Parasta kaikessa lienee se, että minulla ei ole minkäänlaisia vihollisia tai muitakaan kränkkähahmoja.

Vähän hulluhan olisin, jos haluaisin aloittaa kaiken taas aika alusta. En varmaan edes jaksaisi. Saattaisin tosin pärjätä uudessa kaupungissa yksinänikin. Lemmikkejä hankkisin varmasti. Ja välillä olen miettinyt, että jos en yli viidessä vuodessa ole tässä kaupungissa törmännyt kehenkään ihmeelliseen mieheen, en tule täällä kyllä häntä näkemäänkään. Eli toiseen kaupunkiin pitäisi siirtyä ehdottomasti. Vielä kun siirtymiseen on lähisukulaistenkin takia järkisyyt.

Ja... En tiedä, mistä seuraava ajatus/kohtaus/arkihellyysfantasia on alkujaan. Monesta eri lähteestä.

Perheen kanssa kävimme paljon Lielahdessa ostoksilla, kun me lapset olimme ala-asteelaisia. Lielahteen reissaamiset ja kaupoissa inspiroivien asioiden näkemiset (kaikkea ei tarvitse aina ostaa, ah) sai paikan varmaankin jäämään ajatuksiin jonain mielikuvituksen ihmemaana. Noihin aikoihin ja noillakin reissuilla ihmisiä katsellessa aloin pyöritellä joitain tarinoita mielessäni, jotka ovat edelleen mukana.

Itsepintainen ja omaan arkitulevaisuuteen liittyvä kuva ja kohtaus on minä ja kulta valitsemassa irtokarkkeja isossa marketissa. Ja naurettavasti juurikin kesäisessä Lielahdessa. Vielä Laura Pausini soimassa taustalla (se tuntui raikaavan aina kaupoissa lapsuudessa). Tosin väri- ja muu turha-ainepommeja kun en oikein syö, irtokarkkihylly olisi kai pähkinähylly nykyään.

Miehellä ei ole ollut kasvoja. Pelkään vähän pilanneeni kuvan, kun hänelle alkoikin ilmestyä hahmo. Kaikkien vuosien jälkeen. Mitä ihmettä! ... Gino Manzotti. Hän alkoi vallata ajatuksiani etenkin No U No Love -pimputuksen videon takia. Gino ei äkkiseltään vaikuta mitenkään ihmeelliseltä. Ehkä lähinnä jopa mieheltä, jonka voisi ulkonäön/katseen perusteella arvella olevan aika mulkku. Mutta jokin oma guilty pleasure kehkeytyi koko miehestä, jonka bongasin juurikin guilty pleasure -soittolistaltani. Mies näyttää usein ihan vain yhdessä musiikkivideossa yhtä aikaa pojalta, vanhalta, rumalta, kuumalta... niin erilaiselta koko ajan. Tällä hetkellä vetoaa etenkin silmärypyt ja setämäisyys. Haluan vanhemman miehen.

Tämä kaupunki ja tämän kaupungin miehet meinasivat siis taas joitain päiviä sitten alkaa ärsyttää. Tuntui, että täällä ei ole ketään. Tai lähinnä, että täällä ei ole mitään sähköäkään miehissä. Naisetkin vaikuttivat flirttaavan paremmin ja katselevan arjessa hauskemmin. (Tosin... en olekaan nyt kylmällä liikoja laittautunut, ja näytän hmm, hopparilesbolta, ahhah.)

Typerintä tässä kylässä tuntui olevan ehkä se, että olen nähnyt suhteiden alkavan ja loppuvan. Jotkut miehet saattavat luulla, että minua kiinnostaisi vanha naama, joka on nyt taas vapaa. Hell no. Haluan kaiken alusta lähtien. Yksinoloon tyytyväisen ihmisen luksusta. Onneksi taisin päästä tuosta ärsytyskohteesta: korkeintaan niitä lopulta ei-niin-sopivia mimmejä heilastelleita miehiähän tilanteen pitäisi ottaa aivoon. Vaikka rasittaa vähän silti jokin... ihmisten ajatuksenjuoksu.

Kirkkautta risukasaan ja tämän kaupungin miellyttävyyteen tuli todella pienistä tapahtumista. Lähinnä siksi, että en ollut nähnyt tapahtumien ihmisiä koskaan ennen. Todellisuuspalautus: "Tässä kaupungissa on kymmeniä tuhansia ihmisiä! Minulla itselläni on vain liian pienet arkipyöritykset."

Ensin huomasin noin 4-kymppisen miehen kaupassa. Hän vaikutti vain uskomattoman mukavalta ja järkevältä, ihan muutaman sekunnin katseissa, parissa paikkaa kaupassa. Tai ei oikeastaan vain katse hurmannut. Mukavuus on paljon usein siinä, miten suhtautuu kehollaan toisten kehoihin samassa tilassa. Sitten toisena päivänä seurailin läheisestä pöydästä, kun isä selitti lapsilleen fysiikkaa (tiede, hot). Minuun päin istunut pikkupoika oli oikea hurmuri naurusuu. Ja isä haki ehkä vähän liikaa katsettani keskustelun hauskoissa kohdissa. Millään juuri tuolla ei ole liikoja väliä: todennäköisesti perhe oli vain eläväistä ja ihmisistä pitävää sorttia, ja äiti oli kaupassa sillä aikaa sovittamassa vaatteita. En edes katsellut miehen sormustilannetta. Huomasin vain, että joskus olleet vähän negatiiviset mietteeni jo isäksi ehtineitä kohtaan ovat aivan poissa. Enää ei haittaa, vaikka mies ei haluaisi lisää lapsia ja niin edelleen. Setäinnostukseni on taas näköjään aivan kunnollinen. Ja sitä paitsi mitä hittoa: tunnen välillä itseni sisäisesti joksikin jo melkein mummoksi. Isissä korkeintaan ärsyttäisi enää miehet, jotka tuntuvat jankkaavan, kuinka lapset ovat heille sitten kaikki kaikessa: jos vaikutan ihmiseltä, joka ei tajuaisi tuota sanomatta, emme ole samalla aaltopituudella, enkä jaksa jäädä todistelemaan yhtään mitään.

Tämä kaupunki, kiva. Tämän kaupungin etenkin vanhemmat miehet, ah. Niin paljon potentiaalia, johon en ole pahemmin vielä edes törmäillyt. Tämä teksti, yhtä ajatuksenjuoksua, anteeksi ja kiitos. Itsepintainen Lielahti-kuvaelma... no, Gino guilty pleasure -kohteena on aivan loistava. Paljon ennemmin hän kuin lääpintäunet Stefan Richteristä, öhm (pysyköönkin poissa, haha).