Pieniä kesäiloja

• Eilen tuli nähtyä kesän ensimmäinen sateenkaari. En edes muistanut, saiko toivoa vai liittyikö asiaan lastentaruissa ainoastaan kaaren pään ja aarteen etsiminen. Toivoin silti, ihan normaalia ja pienehköä asiaa.
• Näen erästä ihmistä sattumoisin taas. Pelkäsin suhtautuvani häneen epämukavasti, mutta en sittenkään. Hienoa. 
• Pääsen ehkä entistä matalammalle lauleskellessani. Hauskaa. Yksin kaikessa rauhassa mörinän laidoilla hönkiminen on tuottanut tuloksia näköjään. (Harjoittelu on varmasti ihanan kuuloista.)
• Laulamisesta tuli mieleen, että odotan kuin kuuta nousevaa Killer Karaoke -ohjelmaa. Sitä, missä lauletaan pöllöissä tilanteissa. Aivot narikkaan -telkkumöllötys on korvannut kännäilyn. En katso enää pelkästään lähinnä leffoja, vaan joinain päivinä oikein metsästän esimerkiksi tarpeeksi ajattelun stoppiin saavia puolentunnin päällenaurupläjäyksiä.
• Teen tänään jotain, mitä olen tehnyt viimeksi 10 vuotta sitten. (Eikä puhe ole seksistä, eh heh. Vuosikymmen sitten olin muuten vielä neitsys, jessus.)

 

"Are you trapped?!?!"

Tämä kirjoitus on sekaelma erästä julkaisematonta luonnosta sekä tekstiä, jota kirjoitan tällä hetkellä humalassa. Mitähän tästäkin tulee... Muokkaushaluja varmaan myöhemmin.

Kävinpä juuri juomingeissa yksinäni. Kokonaista kolme annosta tuli vedettyä, mutta tammikuusta alkaneen alkoholittoman kauden jälkeen nousivat nekin heti päähän. (Tai no, itse asiassa tammikuun jälkeen olen tainnut ulkona käydessä vetäistä kaksi kolme annosta. Koko aikana siis, ennen tätä iltaa. Saivartelua tai vain sopivaa rehellisyyttä, tiedä häntä.)

Lyhyt kauhuloop. Chloe on muuten ihana heittoineen. Horoilu ei tosin ihan aiheuta sympatiaa.

Telkussa vilahteli sinkkuelämissä ja jossain ohjelmalistasta nähdyssä leffanimessä Manhattan. Sitä drinksua en muistanut ikinä maistaneeni, joten koko pikkujuopottelu lähti tuosta testaamisesta. Drinkkibaarin jälkeen eksyin toki lempipubiini juomaan Sam Adamsia lukien KL:ää ja jotain lööppilehden lisälipare-urheiluhöpinää. (Komarovista... so sexy! Jätkä vielä pari kuukautta minua nuorempi, vaikka luulin tyypin olevan yli 30. Weird.)

Baarissa omissa sfääreissäni leijaillessani mieleen tuli eräs jankkaus. Pelasin nettikorttia hiljan. Yksi muista pelaajista caps-lockitti typerästi muille: "Are you trapped?!?!"

Niin, ansassahan olen tosiaan. Olen melko selkeästi niin sanotusti jumissa (vain silti itseni ja muutaman kaverin tietämässä) imagossa seurustelematon.

Niin sanotusti -sanat ovat edellisessä kappaleessa sen takia, että en koe itse tilannetta ollenkaan jumina. Olen melkeinpä vahingoniloinen. Tästä kummallisuudesta voisi periaatteessa kehittää vaikka mitkä imagot. Kaikki pöljä kiinnostaa ja ainakin jollain tasolla toimii. Kuten Sofi Oksasen tarinoinnit bi-seksuaalisuudestaan ja syömishäiriöistään. Teki mieli nauraa ääneen (mutta tuolloin hillitsin itseni, kirjastossa), kun jossain lehdessä Riikka Pulkkinenkin oli tarjoamassa tarinaansa omasta kauhean traagisesta, no ei ehkä sentään, syömisongelmastaan.

Tosin, kunhan onnistun purkamaan tätä itseni paljastelua esimerkiksi tässä blogissa (joka ehkä loppuu jossain vaiheessa, jos palaa tarpeeksi lanka lukijoihin ilman kommentoimista), en kyllä oman elämäni tarinoilla olisi mukamas-loistavia taiteilujani tuputtamassa, en lehdissä tai muuallakaan, minnekään. Toimikoot löpinäni sellaisinaan tai pysykööt laatikoissaan. Jos toisaalta saisin aikaiseksi edes lähettää jotain vaikkapa kustantamoihin. Great. Niin, en ole tosiaan itse asiassa vielä tuohonkaan mielessäni taipunut. Tyhmää ja harhoja ylläpitävää. Onpa nimeni tärkeä, vaikka ei julkaisijoilla mitään mustia listoja voi olla. Ideoiden pölliminenkin lienee legendaa.

Hmm... eksyin hieman blogin ihmissuhteiden aiheesta. Tai no, olen tosiaan suhteessa itseeni. Ja vahingoniloisesti onnellinen. Esimerkiksi tässä hiljan, kun näimme erään kaverini kanssa, hän rupesi toivomaan sitä tuttua virttä, että voi kun minäkin (allekirjoittanut) saisin kunnon kokemuksen jostain jätkästä. Mainitsin rennosti, että eipä niin minulle väliä. Sisäisesti mietin vain tyytyväisenä, että mitäs vittua! Olen tässä ehtinyt tehdä kaikkea järkevää sillä aikaa, kun muut vinkuvat joidenkin mänttien perään.

Ennemmin hassu oma maailma kuin tavallaan joillain turhilla suhteilla tahrattu historia.

Antipatiani ja kiinnostukseni kohde Sika Mieheksi on hiljan tarinoinut muun muassa siitä, kuinka hänestä ei ehkä tule kenenkään kumppania enää (tuo oli kuulemma humalassa tehty ylilyöntiteksti) ja kuinka hän näki ex-rakastaan ja jutusteli tämän kanssa rajoista. Mainittakoon, että kiinnostukseni ei ole romanttinen, kuten nyt selkeästi varmaan mieleen ensin tulee. Taidehörhönä ja muuten outona oma vaikutukseni esimerkiksi tuonkin blogin kommenteissa kiinnostaa. ... Olen varmaan tosiaan narsisti. Tosin nehän eivät kuulemma osaa nauraa tilanteelleen, joten enpä ole ihan diagnoosista varma. (Kaipa siis sen verran narsisti olen mitä nyt jokainen. Lisänä toisten järkyttämisestä ja reagoimisesta saatava nautinto.)

Possunkin höpinät saivat aika kätevästi mieleni muokkaamaan sanoiksi juuri sen tunnelman, joka minulla on nykyään oikeastaan kaikkia ainakin samanikäisiä miehiä kohtaan. Tajusin, että hitto, minustahan ei tule tosiaan hevillä enää yhtään kenenkään naisystävää. Ja tajusin tämän ihan selvänä. Jo pari päivää sitten. ... Itse asiassa juuri nyt, tämän näpyttämisen jälkeen taidan olla tälläkin hetkellä melko selvä. Olen ehtinyt vetää vissyä ja rooibos-teetä aika paljon lieventäjiksi. 

Ai, olisin joku viides, kuudes tyttöystäväsi. Lisäksi vielä varmaan ajattelisit, etten tiedä elämästä mitään, ihan vain koska olen kokenut sitä tähän mennessä ainoastaan yksin. Oikein hienosti sattuessa olisit jumissa jossain exässäsi. Run to the hiiills, run for your li-iii-ves...

Eipä esimerkiksi pubissa samanikäisiltä tulleet vilkaisut kiinnostaneet ollenkaan muuta kuin kivoina olemassaoloni noteerauksina tavallaan. Etenkin kun oikeastaan tiedän, etteivät samanikäiset uskalla joka tapauksessa kuitenkaan lähestyä. Ainakaan minua. En bambisäpsyile enää varmaan ollenkaan. Liian täti tai muuten liian itsevarman näköinen taitaa olla tosiaan jänniteongelmani numero 1. Nykyään. Ennen se saattoi olla liian kiltti ja sovitteleva. (Kiltteyteen ja kestämiseen liittyen tulin muuten jossain määrin siihen tulokseen, että kai viidakon tähtösten tapaiset vinkutyttelit ovat tosiaan joitain unelmia sitten useimmille. Varmaan häiritsevää, jos naisenpuoli tapailusta vaikuttaa ihmisenä kestävän vastoinkäymisiä enemmän ja olevan tuossa asiassa niin sanotusti se mies. ... Ja tähtösiä olen nähnyt vain mainoksessa. Ennemmin otan perseeseen kuin katson kyseistä sarjaa. Ihana vertaus, olkaa hyvä.)

Katseita samanikäisiltä tai ei... ei ehkä ihan liikaa väliä, vaikka tietenkin olisin suruissani, jos ne loppuisivat! Kuitenkin, samanikäisten miesten sitten varsinaisessa seurassa joka tapauksessa koen muutenkin liikaa melkeinpä ainoastaan epämiellyttävää jännitettä. Hermoilua tai peliä tai halua olla koko ajan todistamassa jossain jotain... Lisänä vielä se, että jos en ole lapsia hommaamassa, ovat mahdollisuuteni kiltteihin samanikäisiin miehiin aika huonot. Toivottavasti tämä on jokin oma pinttynyt mielikuvani, mutta mielestäni "kunnon miehet" eivät voi ottaa mitenkään tosissaan naista, joka aika selkeästi sanoo ei lapsille.

No, onneksi ne vanhemmat miehet kiinnostavat ainakin tällä hetkellä muutenkin. ... Tuossa tulee toki omia ongelmiaan. Luonnollisesti myös vanhemmista miehistä löytyy paljon uskomattomia mänttejä. Eräskin koetti saada minut pysymään jutteluyhteydessä (pari kuukautta sitten jostain nettideitistä alkaneena) sillä, että hänellä oli ihan tosi kuule mennyt homma hyvin ja kemiat natsanneet erään toisen puolta nuoremman kanssa. Haha... Toisekseen, vapaina ja naimattomina olevien prosentit ovat sitä pienemmät kai mitä vanhempiin ikäskaalassa mennään. No jaa, tämän päivän erojen helppoudella ja yleisyydellä... ei ehkä niin varmaa ja ahdistavaa. Kunhan en ala kunnolla sohia minnekään muurahaispesään ja sotkuun. Ei siis eleitä tai viestejä muuta kuin yksin jo oleville. Ihmiset erotkoot ihan itsestään. Uutta putkeen -meininki, liian helpolla pääseminen sekä kaikenlaiset laastarit, back-upit, niiden käyttäjät ja vielä myöntäjät ja jopa kai tekonsa ymmärtäjät vituttavat onneksi muutenkin rajusti.

Kuitenkin... vain tosiaan vanhemman miehen (etenkin sen yhden perkeleen, joka toisaalta on ehkä jo liikaa vääristynyt ja muuttunut joksikin omaksi unimaailmani hahmoksi) lähettyvillä on tähän mennessä ollut eräänlainen ihana paikalleen pysähtynyt puolisurullinen mutta todella humoristinen tunnelma. Juuri sellainen, että tekisi vain mieli pinhiä, halia ja helliä ihmistä ollen itse melkeinpä ainoa aktiivinen osapuoli. Ainakin aluksi / useimmiten (kaipa kaikkeen jatkuvasti saatuna tai tehtynä kyllästyy).

Toivottavasti jakselen tässä siis jatkaa muun muassa näitä muka-tyylikkäitä oman sfäärin pubituulettumisiani ilman sen ihmeempiä kohtauksia. Rehellisesti myönnettynähän mietin toki esimerkiksi eilen nukkumaan mennessäni, pitäisikö harrastaa seksiä toisen ihmisen kanssa ihan senkin takia, etten unohda koko meininkiä. ... Toivottavasti se on kuin pyörällä ajoa. Kuitenkin aloin pimeässä maatessani naureskella ja pelätä ajatusta, että käyttäytyisin kuin jokin hullu frigidi nykyään ja saisin nautintoni korkeintaan suurin piirtein toisen elkeitä ja kontrollinsa menetystä seuraamalla. Noin saattaisi tapahtua etenkin jonkun ei-tärkeän kanssa. Sinälläänkin täytynee siis jatkaa nunnailua, vaikka kyllähän puolentoista vuoden selibaatin jälkeen tulee kai luonnollisesti ajatus: "Olen ummessa, en osaa enää mitään."

... Huvittavaa, epäloogista, mutta söpöä ja hyvä, että löysin nyt kirjoitellessani ellen muuten jo pubista kämpille kävellessäni jonkin "Kyllä se oma vanhempi nallura jostain tupsahtaa" -ääneni. Tämä on piristävää ja itseni ja oloni normaalimmaksi tekevää siis siksi, että luin tässä hiljan Anonyymisti Sinkku -blogia ja koin rasittavaa ylemmyydentunnetta taidehörhönunnailuissani ja imagossani ilman miehenkaipuuta leijuessani.

Enkä ole muuten nyt hetkeen nähnyt unia Teddystä. Melkein meinaisin olla surullinen, mutta paskat, en tietenkään ole. Ulkona on kaunista ja elollinen tunnelma, eikä kiinnosta jumittaa ollenkaan jossain ajatusansassani. Jotain saa toki hyvin mielellään tapahtua myöhemmin, mutta en lopeta ihmisten katselua sillä aikaa.

Ihanan itsepintainen uninalle

Juuri kun pollani meinasi taipua realismiin ja tähän elämään suuntaamiseen, palaa Teddy uniin. Ja kunnolla. Tekee mieli jopa ajatella viimeöisten juttujen kertovan jostain muustakin kuin omista synapsiradoistani. Don't give up on me, uu uuu... 

Vaikka kyseessä olisivat omat puolitajuiset kehitelmät, liitelee hyödyllisesti ainakin yksi henkilö pilvissä.

Joka tapauksessa tosielämän tapailuista ja jopa ehkä suhteista huima määrä päättynee seuraavaan tajuamiseen: "Katselin varmaan enimmäkseen omaa haavehahmoa." Eipä siis paljon järkeäni häiritse, että tapailen tällä hetkellä nätin uskollisena omaa K18-uninalleani.

Toisaalta muuten ihan tätä niin sanottua elämääni ajatellen käyttäydyin varmaan sopivan röyhkeästi tänään parissa kummallisessa tilanteessa. "Olipa viime yönä hauskaa!" on aika helposti tyytyväistä omaa leijailua ylläpitävä takaraivoajatus, vaikka kuinka joku söpöläinen huuhailisi lähistöllä.

... Enkä jaksa alkaa pohtia nyt tai toivottavasti enää myöhemminkään kovin tarkkaan sitä, kuinka paljon ja miten naisen kannattaisi elehtiä ja pälä lälä. Kunhan jokainen tietää oman tilanteensa. Esimerkiksi itse luulen ja uskaltaisin oikestaan sanoa tiedän olevani tavallaan avoimen oloinen ja vaikuttavani varmaan jopa helpolta tai tyhmältä (tai liian tädiltä hmm muuten), kunnes paljastun lopulta suurin piirtein tapailun jätkäosapuoleksi. Jätkävivahdetta liittyen siis siihen romantiikkaharhaan, jossa suhde on se elämän tärkein tavoite.

Tosin onneksi herra Nallukka nyt sellaisena kuin hän päässäni asustaa on koko minäminä & mainettamammonaa -helvettiini ihana hellitys. Pelkät omakehitetyt yötkin pitävät yllä tyytyväistä valveillaolon tunnelmaa. Etenkin silloin kun yöt sujuvat mukamas jonkun muun ohjaamana, ilman valveunimuokkailuja siis. Kunnolla villiintyessäni voin vielä ajatella, että herra on varsinaisessa elämässäkin yhtälailla täyttä ihanuutta. Se naimisissaolo, niin. No, aina voi yrittää iloita ajatuksesta, että unelmiensa kaltaisia ihmisiä olisi ylipäätään olemassa. Vähän mukavampi maailma muuten vain.

Mukavampi maailma tulee hyvin pienellä vaikutuksella jo siitä, että alan laittaa nytkin rauhallisen teenjuonnin ja ambientin kuuntelun jälkeen ajoissa (... hsst) petiin. Hymyilen myös huomenna todennäköisesti normaalia enemmän, vaikka olisin ilman unia nukkunut.

Yksityisyys uh ah

Enpä kovin ajatuksia karsiva ihminen ole näissä blogin höpöttelyissäni. Jonkintasoista exhibitionismia tosiaan varmaan. Toisaalta ainahan voin väittää olevani niin kovin taiteilijasielu ja altistavani oman persoonanikin tapahtumakuluille, tarinoille ja vähintään ideoille. Niin, ideoille, sillä eipä täällä mitään tapahtumia tai tarinaa ole, haha... Selibaatissa oleva naikkonen on melko hyvin, tai sitten ei, piilotettuna täynnä itseään. Hän saa lopulta suloisen innostuksen mieheen, joka on tietenkin naimisissa. Naikkonen ei tee mitään. Hän jatkaa mielikuvitusmaailmoissaan hahmon kanssa. (Nimenomaan hahmon. On alkanut viime aikoina tulla kunnolla mieleen se, kuinka erilaisia hahmo ja todellinen mies lopulta saattavat olla.) Ja naikkonen on muuten edelleen aika täynnä itseään esimerkiksi tuon varatun miehen moraaliansan hoitamisen suhteen.

Karsimista ja varomista? Why bother? Kivempi muutenkin vain kuvitella, ettei minua kukaan tunnista. (Gif)

Kovin helposti eivät ihmiset tiedä, mitä tapahtuu toisen pään tai muun vartalon sisällä, mutta tietäminen laajentaisi näkemyksiä ja olisi ehkä hyödyllistä. Liittyen ylipäätään esimerkiksi kirjoihin: eipä tule mieleen ketään ainakaan ihan vain lukijaa (verrattuna omiaankin kirjoittelevaan ihmiseen), jota oikeasti paljoa kiinnostaisi erilaiset, uudet, jonkin aikaa vaikuttavat terävät sanakäänteet ympäristön kuvailussa. Ihmisten sisäinen maailma kiinnostaa. Heti hyvän juonen jälkeen luonnollisesti.

Välillä mietityttää, tuleeko blogista olemaan haittaa vapaa-ajan elämässä. Tuo mietityttää noin pari sekuntia. Olemme toisella vuosituhannella. Esimerkiksi Rakel Liekkiin ja hänen nykyisiin tekemisiinsä ja juuri niissä pärjäämiseen suhtautuu moni muukin kuin vain minä järkevästi. Vapaa-ajan elämäni kannalta hankalasti suhtautuvilla ihmisillä ei niin väliä olekaan.

Toisaalta saattaa tulla hieman mieleen se, onko minulla kerrottavaa vain jollekulle juuri erikoiselle, jos olen avautunut jo verkossa yleisesti. Tuota en pelkää. En ole kertonut tarkemmin ajatellen täällä oikeastaan mitään, jos vertaa vaikka joihinkin päiväkirjoihin.

Työelämään blogi ei varmaan ihan istuisi. Työelämän ihmisten luettavaksi, ainakaan henkilötunnistaen, sitä ei ole joka tapauksessa tehty. Jos noin tapahtuisi jotain haittaa aiheuttaen esimerkiksi juuri seksiin liittyvien juttujen takia, ajattelisin ja ilmaisisin kai lähinnä, että alapäällä en töitä luullut tekeväni, mutta hauskaa, jos muut näin varmaan sitten tekevät. Tuskin nykyaikana silti mitään kovin vaikuttavia muutoksia edes ihmisten käyttäytymiseen tulisi, vaikka työkaverista tiedettäisiinkin enemmän. Oho, joku harrastaa seksiä! (Onpa muuten sinällään sitten mahdollisesti särmempi kuva kuin jollain pikkujoulutusinasekoilijalla... vaikkakin vähintään lonkeroporno olisi saanut jäädä tuota tilannetta ajatellen mainitsematta.)

Ei kun hetkinen, mitä jos kaikessa onkin todella kyse... (Gif)

Isoin mietintää aiheuttava asia lienee se, että en taitaisi tykätä samoin vapaa- tai työelämän ihmisestä, joka kyttäilisi sattumalta minut tunnistaneena blogiani, mutta ei kertoisi tekemisistään. Toisaalta ei ihan tuokaan ole se isoin mietinnän kohde, mikä saattaa olla lähinnä se, alanko jossain vaiheessa vainoharhailla todella häiritsevästi siitä, että ihmiset tosiaan lukisivat minulle paljastamatta blogiani. Vainoharhailu on tietenkin aina hauskaa.

Yleisesti ottaen muuten kovin vimmainen omien tietojensa suojelu huvittaa. En minäkään halua tietenkään katuosoitettani minne tahansa ja niin edelleen, mutta esimerkiksi jokin ostosteni seuraaminen: aivan sama!

Monesti tulee nykyajasta ja elämänsä varjelusta mieleen eräs City-lehden vanha Walter-vastaus. (Nimenomaan vanha... muistaakseni luin sen painetusta lehdestä nauraen kahvilassa yksin ääneen, oho.) Neuvopalstalla oli piiitkä kirje, jossa kirjoittaja kertoo julkisuuden henkilöiden seurailevan häntä usein tavallista ihmistä pidempään ja joskus hätkähtävänkin häntä. Monilla lauseilla kyselijä esittelee teoriaansa, jonka mukaan hänestä ollaan selkeästi normaalia kiinnostuneempia ja hänellä on valovoimaa enemmän kuin nykyisillä julkimoillakaan. Palstan vastaaja kirjoittaa takaisin yhden lauseen, joka menee jotenkin näin: Hei kuule, ei susta kukaan ole kiinnostunut.

Tämän ajan tietomäärillä ja tekemisten mahdollisuuksilla tosiaan aika hienoa, jos yhden ihmisen elämä alkaisi jotakuta muka kiinnostaa enemmän kuin oma elämä tai kaikki mahdolliset muut ajankäyttötavat.

Aika höveleistä yksityisyysajatuksista huolimatta muuten inhoan tuttujeni lastensa kuvien esittelyä netissä. Olen kuviin joskus tykkää-nappia painellut, mutta oikeastaan irvistellen. Tuntuu pahalta ajatella tilannetta, jossa lapsi hymyilee vain vanhemmalleen ja kameralle, juuri tuossa kyseisessä tilanteessa, luottaen. Ja sitten napsija jakaa tilannetta minne sattuu. Toisaalta on kai monessa jo pienenä massahurmaajan haaveet, mutta vähänkin monimutkaisempien medioiden suhteen jokaisen tulisi tietenkin päättää naamastaan itse. Eikä pelkästään lapsen ajatuksilla ja tiedoilla.

Tekee muuten melkein mieli kertoa tai kehittää jokin asia, vaikkapa seikka ulkonäöstä, jonka avustuksella tunnistaisin ehkä paremmin ne ihmiset, jotka mahdollisesti seuraavat blogiani minut tunnistaen, minulle kertomatta. Onko tämä jo vainoharhaa? Varmaan. Loistavaa.

Seuraava viikko salapaheille

(Tulipa tästä kirjoituksesta paljon pidempi kuin ajattelin. Kyllä ihmisellä paheita piisaa, vaikka pysyttelisi viihteen aihepiirillä...)

Ensi viikolla euroviisuja. Olen jo virittäynyt salapahebiisien tunnelmaan. Vanhat euroviisut eivät ole niinkään tosin soineet. Ysärimusiikki sitäkin enemmän. Etenkin Mr. President, jonka naislaulajan ääni on kiinnostava. Tytteli vielä ymmärtääkseni olikin reilusti alta parikymppinen ainakin bändiin liittyessään.

Mr. President – Take Me To The Limit

... Huvittaa hieman nähdä edelleen Kaunissilmää viattomasti silloin tällöin. Ihastus loppui aikoinaan siihen, etten nähnyt miestä tai hmm jätkää tarpeeksi usein, setäinnostuksenikin taisi alkaa hiipiä häiritsemään ja, etenkin, tosielämän kiinnostus lopahti vielä yhteen nolohkoon seikkaan. Käytin Hannibal-sarjan Will Grahamia Kaunissilmän ruutukorvikkeena. Jossain vaiheessa ruutuhahmo vei voiton. (Ai niin, Kaunissilmä muistutti lisäksi toiseen kaupunkiin jäänyttä aiempaa kiinnostuksen kohdettani, mutta tämä nyt ei oikein liity aiheeseen.)

Kaunissilmän ja ruutukiinnostuksen tarina pomppasi mieleen äsken kuvakansioita järjestäessäni, kun törmäsin muihinkin ruutupysäyttelyihini kuin kuviin hikisestä, heräävästä, painajaisia nähneestä Willistä. Minulla oli myönnettäköön paaaaha kiinnostus muutokseen, joka tapahtui tutkijan eläytymisissä. Löytyipä ainakin jonkinlainen varmistus epäilyilleni... Mitään vaniljameininkiä ihmeellisempää en ole harrastanut, mutta en ole edes suunnitellut tunkevani jonnekin pervobileisiin tai etsiväni netistä rajojaan tutkivia (viittaus Mr. Presidentin biisiin, toim. huom.).

Muutos on todella innostavaa. Etenkin oikeastaan juuri ensimmäinen tai muuten muuttujalle yllätys. Taka-ajatuksia kilteistä miehistä kiinnostumisessani, kyllä. ... Olin jossain vaiheessa ajatellut olla kirjoittelematta koko havahtumisestani, etten pilaisi ja paljastaisi varmasti mitään. Mutta tämä blogi ei tule olemaan toivottavasti ikinä mikään kunnon venähtänyt deitti-ilmoitus. Olen esimerkiksi vannottanut itselleni, että sähköpostia en yhteystietona laita. Haluan olla tässä maailmassa ihan aukomassa päätäni kommenteissa ja omissa teksteissä, seurailemassa ihmisten mietteitä ilman hahmojen siirtymistä, edes ajatuksissa, ruudulta elävämmiksi. Toisaalta, hah, eihän sähköpostikaan mitään tosielämää ole, ja joku ottaisi yhteyttä, ihan ajatuksineenkin vain, ehkä ainoastaan yhden ihmisen nähtäväksi. Voisin siis toisaalta laittaa osoitteen.

Tosielämässä lisää väkeä saattaa jossain vaiheessa osata yhdistää minut blogiin. (Tähän mennessä olen maininnut blogin nimen yhdelle kaverille, joka hänkin saattoi illanviettotilannetta huomioiden unohtaa sen.) Kuvittelen tunnistavani blogia lukeneen ihmisen ja tilanteen toisen lukemisiaan paljastamattakin. Ja sitten se olkoon vain voi voi kiltin miehen ja tosiyllätyksellisen muutoksen innostuksilleni. Toisaalta ylipäätään, ei niitä haaveilemiani Jeesuksesta seuraavia miehiä realistisesti ajatellen kaipa kuitenkaan missään ole.

Muutokseen liittyen muuten hymyilyttää lueskella silloin tällöin muitakin pervoblogaajia kuin Pikkusiskoa sen takia, että joissain teksteissä vilahtelevat kaivatut varmojen otteiden kokeneet dominoijat kiinnostavat itseä muissa mielissä korkeintaan... Ukkeli huijatuksi lukkoon johonkin kunnon kaiteeseen ja ihmiselle yllätykselliset roolivaihdot. "Tässä tilanteessa olemme niin kauan, että uusi paikka alkaa tuntua mukavalta." Lopulta varmaan poliisit paikalle, ennen raivosta seonneen kahlitun irrottamistakaan. Mitä hittoa, löytyypä minulta nättejä ajatuskuvioita...

Yllä kuvattua vaihdosta en tule metsästämään. Riskaabelia. Sille on hauska naureskella muuten vain. Herkkismies kiinnostaa ehdottomasti joka tapauksessa enemmän.

Kiltin miehen muutoksesta Will oli juuri hyvä ruutuseurattava. Lasit, laihalta näyttäminen, yllätyslihakset, tuimat katseet ilman laseja, ja etenkin roolissa loistava Hugh Dancy, joka sopi tärisemään ja itkemään sekä olemaan välillä toisessa ääripäässä. (Murhat eivät innostaneet. Mainitaan nyt, jos joku sattuisi ajattelemaan noin. Olemus innosti.) Pikselipuuropysäyttelyt ja lähinnä siis omien reaktioideni tutkinnat on otettu ruutu.fi:stä silloin, kun Hannibalin ensimmäisen kauden jaksot näkyivät ilman paketin ostamisia.

Kauden kuudennessa jaksossa oli eläytymiskohtaus, joka onneksi jäi ainoaksi kuvanpysäyttelyyn aikani kuluttajaksi. Kaikki alkaa hienosti Harry Potteria (joka sinällään ei hahmona kiinnosta pätkääkään) muistuttavasta ujosta älyköstä.

Ulalaa, lasit pois tieltä, ja paitakin on auennut.

No tuota... joo. Huomasin muuten vasta kuvatekstiä miettiessäni, että mies taitaa vaatteen lisäksi pitää kiinni korvalehdistä.

Sarjassa tässä puserretaan silmämunat pään sisälle, mutta loppuun linkittämästäni giffisivustostakin selviää, että tilanne muistuttaa kuvakulmineen enimmäkseen jotain muuta.

Herra Lääkärileikki.

(Hmm, Suck that -Reganhupailuni ja nauru oleilee takaraivossani: ihanaa, että olen näköjään omistautunut Teddylle tai muuten vain kranttu jopa mielikuvitusmaailmoissani.)

Juuri se kiinnostava kontrasti. Sekä loistavaa kuvanmuokkaustaitoani (joo morjes)... vedin nypertelyt aika äkkiä, kun rakastuin kuvan keskelle paitoihin vahingossa tekemääni I'm free -henkeen. Sopii asiaan.

Giffeistä hymy. Se on kiva. Axn-sivulta löytyy lisää hymyjä, riisumista JA se orgasmilta näyttävä puserruskohtaus.

Kaipa tässä jakselen odotella kakkoskauden Suomeen saapumista. Mutta ehdottomasti järjestin äsken juuri ulottuvilleni Harrisin Punaisen Lohikäärmeen. Sen kirjan. Will oli ennen koko Hugh Dancyä ainoa hahmo, joka teininä tekstihahmoista ihastutti... tai ylipäätään koskaan. Ei ole siis sen jälkeen tapahtunut ihan vastaavaa. Tekee mieli tutkia, mitä nykyään tapahtuu. No tämä nyt ei kyllä ole pahetta lähelläkään: samoja kirjojahan juuri kannattaa ja pitäisi lukea elämän eri vaiheissa uudelleen.

Ihan lopuksi vähän muihin maailmoihin. Päässä soiva Mr. President toi mieleen elokuvan, jonka suhteen tuntuu kuin olisin ainoa sen nähnyt ihminen Suomessa (?!). Event Horizon. “ – – this ship has been beyond the boundaries of our universe, of known scientific reality.“ Elokuvasta löytyy välähdys kaaospervoilusta muuten. No joo, potentiaalinen idea leffalla ja kivat näyttelijät, mutta perusrymistelyä tietenkin. Guilty pleasure siis. Guilty etenkin ajatellen, montako kertaa olen jaksanut pyörittää sitä hyllystäni.

Event Horizon Trailer

Ps. Eihän tästä saa tarpeekseen. Bändi on kuin jokin tyylikäs versio E-roticista. Ja ysärimuoti bikineineen, ah.

Mr. President – Don't You Ever Stop

OCD iskee

OCD, obsessive-compulsive disorder, pakko-oireisuudesta on siis kyse. Tiedän itse olevani tuohon taipuvainen. En kai liian vahvasti onneksi. En esimerkiksi räpsytä valoja aina viisi kertaa ne sulkiessani tai muuta periaatteessa selkeästi hullua. Mutta täytyy myöntää minulla on pieni operaatio esim. kämpän oven sulkiessani. (Kiskaisen ovea reunasta, vaikka juuri kuulin lukon loksahduksen. Tämä tosin taitaa olla aika normaalia.) Lisäksi aiemmin huolehdin salaa selkeästi pakkomielteisen oloisesti käsialani kauneudesta esimerkiksi päiväkirjoissa.

Ja ok, kiinnostuksen kohteena ja opiskeltuihin taitoihinkin liittyen numerot ovat minulle todella tärkeitä. Teki mieli esimerkiksi tässä blogissa julkaista joka kuukausi tekstejä lukumäärällä, joka on jaettavissa kolmella. Tällä hetkellä ajattelin, että jaettavissa kolmella tai viidellä. ... Joo apua, numeroihin liittyen hulluuteni näkyykin selkeästi. Jeah!

Pääasia, josta tässä kirjoituksessa oli tarkoitukseni puhua, liittyy siihen, että OCD on siirtynyt kunnolla omaan vartaloon. Ajattelinkin tämän tapahtuvan joskus. Toisaalta samantyyppisessä tilanteessa olen ollut aiemminkin... En ole kärsinyt varsinaisesti syömishäiriötä, mutta muutaman vuoden minulla oli outo sopimus itseni kanssa: listasin karkin tarkkuudella syömiseni. Päiväkirjat ovat täynnä muun tekstin lisäksi pieniä ruokalistauksia. (Arjessa minulla oli mukana paperilappuja/kännykkä, joiden tietoja siirsin välillä päiväkirjaan... Nykyään mielenkiintoisesti toisaalta muistan ehkä juuri ruuan takia päiviä kuin videolla: kaipa tässä jotain aivokapasiteettiakin on tullut harjoitettua.)

Tällä hetkellä olen todella tietoinen siitä, kuinka jokainen arjen toimi periaatteessa vaikuttaa vartaloon. Tuota nyt toisaalta kannattaakin huomioida, etenkin jos on ylitaipuva. Esimerkiksi kirjoittamiseen tarvitaan "yli 60 käsivarren, ranteen ja käden lihasta" (Parker, Steve 2014: Ihmiskeho, Ensyklopedia, s. 19). Ujaah, taitaa olla ensimmäinen kirjalähde blogiin, vaikkakaan ei fiksuimmalla mahdollisella tavalla merkittynä.

No mitä tekee tämän arkitoimienkin vaikutuksen tiedostanut OCD-taipuvainen ihminen? Arjen liikkeitä peileinä. Syön nykyään vasurilla (yksin ollessani syön yhdellä välineellä). Pesen hampaat vasurilla. Harjaan tukan ja, jos aikaa on, jopa meikkaan vasurilla. Tiskaan peilinä. Imuroin peilinä. Pyyhin pölyjä ja keittiötasoa vasurilla. Otan kamat kaapeista vasurilla. Noukin jutut lattialta vasurilla. Jne jne. En ole pitkään aikaan kirjoittanut päiväkirjaa, mutta tiedän tekeväni senkin kirjaimellisesti peilinä: kynä vasurissa, oikealta rivin aloittaen ja jotkin kirjaimet peileinä. Päiväkirjani tulee todellakin näyttämään siltä, että olen lopullisesti seonnut. Mutta tehdään jutut kunnolla, kun meinataan. Kirjaa pystyy lukemaan sitten peilin kanssa.

Gone loony. Bugsista tuli muuten mieleen, että jopa syömäänsä porkkanaa arvostaa ihan erilailla, kun on kuorinut sen vasurilla. Lisäksi käytän veistä myös leikkuulaudalla vasemmassa kädessä. Aikaa vie, mutta olen jo viikon aikana oppinut ehkä yllättävän sulavaksi. Kuva Pinterestistä.

Älkää ymmärtäkö väärin. Tuon päiväkirjoittamisenkin jo naurettavan muutoksen teen suurimmalta osin siksi, että ihan todella innostaa. Kyseessä ei siis periaatteessa taida olla OCD-kohtaus, joka hallitsemattomasti vallitsisi elämää. Tässä eräs päivä parsin housuja neula vasurissa, ja oli todella hauskaa... musiikkia kuunnellen ja hitaasti, mutta uusista taidoista innostuen. Ehkä tämän vasuri-innostuksen ansiosta oppisin vihdoin rennosti mm. jonglööraamaan (osaan, mutta enimmäkseen vasurin heiton takia juoksen pallojen perässä ympäri kämppää).

Olen muuten varma, että molempikätisillä (synnynnäisillä tai oppineilla... en kyllä tiedä, kuinka hyvin onnistun oppimaan tuohon tällä iällä, mutta hauskaa on koettaa) on paljon terveempi elämä: kai oikean tai siis vahvemman käden ja koko kropan puolen käyttely arjessa alkaa lopulta näkyä kunnolla selässä, tukijalassa jne.

Vasurin / heikomman käden, eli joillakin oikean, käyttelyä suositellaan siis sydämellisesti kaikille, joilla on aikaa käsissään. Etenkin siis kaipa sinkuille.

Jos muuten hiljenen yhtäkkiä (kyllä, luvassa ICE-vara-goodbye), johtuu se todennäköisimmin siitä, että olenkin vahingossa onnistunut katkaisemaan kirjaimellisesti omakätisesti niskani. Lisäjännitystä arkeen ja liikuntaan...