Yksityisyys uh ah

Enpä kovin ajatuksia karsiva ihminen ole näissä blogin höpöttelyissäni. Jonkintasoista exhibitionismia tosiaan varmaan. Toisaalta ainahan voin väittää olevani niin kovin taiteilijasielu ja altistavani oman persoonanikin tapahtumakuluille, tarinoille ja vähintään ideoille. Niin, ideoille, sillä eipä täällä mitään tapahtumia tai tarinaa ole, haha... Selibaatissa oleva naikkonen on melko hyvin, tai sitten ei, piilotettuna täynnä itseään. Hän saa lopulta suloisen innostuksen mieheen, joka on tietenkin naimisissa. Naikkonen ei tee mitään. Hän jatkaa mielikuvitusmaailmoissaan hahmon kanssa. (Nimenomaan hahmon. On alkanut viime aikoina tulla kunnolla mieleen se, kuinka erilaisia hahmo ja todellinen mies lopulta saattavat olla.) Ja naikkonen on muuten edelleen aika täynnä itseään esimerkiksi tuon varatun miehen moraaliansan hoitamisen suhteen.

Karsimista ja varomista? Why bother? Kivempi muutenkin vain kuvitella, ettei minua kukaan tunnista. (Gif)

Kovin helposti eivät ihmiset tiedä, mitä tapahtuu toisen pään tai muun vartalon sisällä, mutta tietäminen laajentaisi näkemyksiä ja olisi ehkä hyödyllistä. Liittyen ylipäätään esimerkiksi kirjoihin: eipä tule mieleen ketään ainakaan ihan vain lukijaa (verrattuna omiaankin kirjoittelevaan ihmiseen), jota oikeasti paljoa kiinnostaisi erilaiset, uudet, jonkin aikaa vaikuttavat terävät sanakäänteet ympäristön kuvailussa. Ihmisten sisäinen maailma kiinnostaa. Heti hyvän juonen jälkeen luonnollisesti.

Välillä mietityttää, tuleeko blogista olemaan haittaa vapaa-ajan elämässä. Tuo mietityttää noin pari sekuntia. Olemme toisella vuosituhannella. Esimerkiksi Rakel Liekkiin ja hänen nykyisiin tekemisiinsä ja juuri niissä pärjäämiseen suhtautuu moni muukin kuin vain minä järkevästi. Vapaa-ajan elämäni kannalta hankalasti suhtautuvilla ihmisillä ei niin väliä olekaan.

Toisaalta saattaa tulla hieman mieleen se, onko minulla kerrottavaa vain jollekulle juuri erikoiselle, jos olen avautunut jo verkossa yleisesti. Tuota en pelkää. En ole kertonut tarkemmin ajatellen täällä oikeastaan mitään, jos vertaa vaikka joihinkin päiväkirjoihin.

Työelämään blogi ei varmaan ihan istuisi. Työelämän ihmisten luettavaksi, ainakaan henkilötunnistaen, sitä ei ole joka tapauksessa tehty. Jos noin tapahtuisi jotain haittaa aiheuttaen esimerkiksi juuri seksiin liittyvien juttujen takia, ajattelisin ja ilmaisisin kai lähinnä, että alapäällä en töitä luullut tekeväni, mutta hauskaa, jos muut näin varmaan sitten tekevät. Tuskin nykyaikana silti mitään kovin vaikuttavia muutoksia edes ihmisten käyttäytymiseen tulisi, vaikka työkaverista tiedettäisiinkin enemmän. Oho, joku harrastaa seksiä! (Onpa muuten sinällään sitten mahdollisesti särmempi kuva kuin jollain pikkujoulutusinasekoilijalla... vaikkakin vähintään lonkeroporno olisi saanut jäädä tuota tilannetta ajatellen mainitsematta.)

Ei kun hetkinen, mitä jos kaikessa onkin todella kyse... (Gif)

Isoin mietintää aiheuttava asia lienee se, että en taitaisi tykätä samoin vapaa- tai työelämän ihmisestä, joka kyttäilisi sattumalta minut tunnistaneena blogiani, mutta ei kertoisi tekemisistään. Toisaalta ei ihan tuokaan ole se isoin mietinnän kohde, mikä saattaa olla lähinnä se, alanko jossain vaiheessa vainoharhailla todella häiritsevästi siitä, että ihmiset tosiaan lukisivat minulle paljastamatta blogiani. Vainoharhailu on tietenkin aina hauskaa.

Yleisesti ottaen muuten kovin vimmainen omien tietojensa suojelu huvittaa. En minäkään halua tietenkään katuosoitettani minne tahansa ja niin edelleen, mutta esimerkiksi jokin ostosteni seuraaminen: aivan sama!

Monesti tulee nykyajasta ja elämänsä varjelusta mieleen eräs City-lehden vanha Walter-vastaus. (Nimenomaan vanha... muistaakseni luin sen painetusta lehdestä nauraen kahvilassa yksin ääneen, oho.) Neuvopalstalla oli piiitkä kirje, jossa kirjoittaja kertoo julkisuuden henkilöiden seurailevan häntä usein tavallista ihmistä pidempään ja joskus hätkähtävänkin häntä. Monilla lauseilla kyselijä esittelee teoriaansa, jonka mukaan hänestä ollaan selkeästi normaalia kiinnostuneempia ja hänellä on valovoimaa enemmän kuin nykyisillä julkimoillakaan. Palstan vastaaja kirjoittaa takaisin yhden lauseen, joka menee jotenkin näin: Hei kuule, ei susta kukaan ole kiinnostunut.

Tämän ajan tietomäärillä ja tekemisten mahdollisuuksilla tosiaan aika hienoa, jos yhden ihmisen elämä alkaisi jotakuta muka kiinnostaa enemmän kuin oma elämä tai kaikki mahdolliset muut ajankäyttötavat.

Aika höveleistä yksityisyysajatuksista huolimatta muuten inhoan tuttujeni lastensa kuvien esittelyä netissä. Olen kuviin joskus tykkää-nappia painellut, mutta oikeastaan irvistellen. Tuntuu pahalta ajatella tilannetta, jossa lapsi hymyilee vain vanhemmalleen ja kameralle, juuri tuossa kyseisessä tilanteessa, luottaen. Ja sitten napsija jakaa tilannetta minne sattuu. Toisaalta on kai monessa jo pienenä massahurmaajan haaveet, mutta vähänkin monimutkaisempien medioiden suhteen jokaisen tulisi tietenkin päättää naamastaan itse. Eikä pelkästään lapsen ajatuksilla ja tiedoilla.

Tekee muuten melkein mieli kertoa tai kehittää jokin asia, vaikkapa seikka ulkonäöstä, jonka avustuksella tunnistaisin ehkä paremmin ne ihmiset, jotka mahdollisesti seuraavat blogiani minut tunnistaen, minulle kertomatta. Onko tämä jo vainoharhaa? Varmaan. Loistavaa.