Enpä kovin ajatuksia karsiva
ihminen ole näissä blogin höpöttelyissäni. Jonkintasoista
exhibitionismia tosiaan varmaan. Toisaalta ainahan voin väittää olevani
niin kovin taiteilijasielu ja altistavani oman persoonanikin
tapahtumakuluille, tarinoille ja vähintään ideoille. Niin, ideoille, sillä eipä
täällä mitään tapahtumia tai tarinaa ole, haha... Selibaatissa oleva
naikkonen on melko hyvin, tai sitten ei, piilotettuna täynnä itseään.
Hän saa lopulta suloisen innostuksen mieheen, joka on tietenkin
naimisissa. Naikkonen ei tee mitään. Hän jatkaa
mielikuvitusmaailmoissaan hahmon kanssa. (Nimenomaan hahmon. On alkanut
viime aikoina tulla kunnolla mieleen se, kuinka erilaisia hahmo ja
todellinen mies lopulta saattavat olla.) Ja naikkonen on muuten edelleen aika täynnä itseään esimerkiksi tuon varatun miehen
moraaliansan hoitamisen suhteen.
Karsimista ja varomista? Why bother? Kivempi muutenkin vain kuvitella, ettei minua kukaan tunnista. (Gif) |
Kovin helposti
eivät ihmiset tiedä, mitä tapahtuu toisen pään tai muun vartalon
sisällä, mutta tietäminen laajentaisi näkemyksiä ja olisi ehkä
hyödyllistä. Liittyen ylipäätään esimerkiksi kirjoihin: eipä tule mieleen ketään ainakaan ihan vain lukijaa (verrattuna omiaankin
kirjoittelevaan ihmiseen), jota oikeasti paljoa kiinnostaisi erilaiset,
uudet, jonkin aikaa vaikuttavat terävät sanakäänteet ympäristön kuvailussa.
Ihmisten sisäinen maailma kiinnostaa. Heti hyvän juonen jälkeen
luonnollisesti.
Välillä mietityttää, tuleeko blogista olemaan haittaa vapaa-ajan elämässä. Tuo mietityttää noin pari sekuntia. Olemme toisella vuosituhannella. Esimerkiksi Rakel Liekkiin ja hänen nykyisiin tekemisiinsä ja juuri niissä pärjäämiseen suhtautuu moni muukin kuin vain minä järkevästi. Vapaa-ajan elämäni kannalta hankalasti suhtautuvilla ihmisillä ei niin väliä olekaan.
Toisaalta saattaa tulla hieman mieleen se, onko minulla kerrottavaa vain jollekulle juuri erikoiselle, jos olen avautunut jo verkossa yleisesti. Tuota en pelkää. En ole kertonut tarkemmin ajatellen täällä oikeastaan mitään, jos vertaa vaikka joihinkin päiväkirjoihin.
Työelämään blogi ei varmaan ihan istuisi. Työelämän ihmisten luettavaksi, ainakaan henkilötunnistaen, sitä ei ole joka tapauksessa tehty. Jos noin tapahtuisi jotain haittaa aiheuttaen esimerkiksi juuri seksiin liittyvien juttujen takia, ajattelisin ja ilmaisisin kai lähinnä, että alapäällä en töitä luullut tekeväni, mutta hauskaa, jos muut näin varmaan sitten tekevät. Tuskin nykyaikana silti mitään kovin vaikuttavia muutoksia edes ihmisten käyttäytymiseen tulisi, vaikka työkaverista tiedettäisiinkin enemmän. Oho, joku harrastaa seksiä! (Onpa muuten sinällään sitten mahdollisesti särmempi kuva kuin jollain pikkujoulutusinasekoilijalla... vaikkakin vähintään lonkeroporno olisi saanut jäädä tuota tilannetta ajatellen mainitsematta.)
Ei kun hetkinen, mitä jos kaikessa onkin todella kyse... (Gif) |
Isoin mietintää
aiheuttava asia lienee se, että en taitaisi tykätä samoin vapaa- tai
työelämän ihmisestä, joka kyttäilisi sattumalta minut tunnistaneena
blogiani, mutta ei kertoisi tekemisistään. Toisaalta ei ihan tuokaan ole
se isoin mietinnän kohde, mikä saattaa olla lähinnä se, alanko jossain
vaiheessa vainoharhailla todella häiritsevästi siitä, että ihmiset
tosiaan lukisivat minulle paljastamatta blogiani. Vainoharhailu on
tietenkin aina hauskaa.
Yleisesti ottaen muuten kovin vimmainen omien tietojensa suojelu huvittaa. En minäkään halua tietenkään katuosoitettani minne tahansa ja niin edelleen, mutta esimerkiksi jokin ostosteni seuraaminen: aivan sama!
Monesti tulee nykyajasta ja elämänsä varjelusta mieleen eräs City-lehden vanha Walter-vastaus. (Nimenomaan vanha... muistaakseni luin sen painetusta lehdestä nauraen kahvilassa yksin ääneen, oho.) Neuvopalstalla oli piiitkä kirje, jossa kirjoittaja kertoo julkisuuden henkilöiden seurailevan häntä usein tavallista ihmistä pidempään ja joskus hätkähtävänkin häntä. Monilla lauseilla kyselijä esittelee teoriaansa, jonka mukaan hänestä ollaan selkeästi normaalia kiinnostuneempia ja hänellä on valovoimaa enemmän kuin nykyisillä julkimoillakaan. Palstan vastaaja kirjoittaa takaisin yhden lauseen, joka menee jotenkin näin: Hei kuule, ei susta kukaan ole kiinnostunut.
Tämän ajan tietomäärillä ja tekemisten mahdollisuuksilla tosiaan aika hienoa, jos yhden ihmisen elämä alkaisi jotakuta muka kiinnostaa enemmän kuin oma elämä tai kaikki mahdolliset muut ajankäyttötavat.
Aika höveleistä yksityisyysajatuksista huolimatta muuten inhoan tuttujeni lastensa kuvien esittelyä netissä. Olen kuviin joskus tykkää-nappia painellut, mutta oikeastaan irvistellen. Tuntuu pahalta ajatella tilannetta, jossa lapsi hymyilee vain vanhemmalleen ja kameralle, juuri tuossa kyseisessä tilanteessa, luottaen. Ja sitten napsija jakaa tilannetta minne sattuu. Toisaalta on kai monessa jo pienenä massahurmaajan haaveet, mutta vähänkin monimutkaisempien medioiden suhteen jokaisen tulisi tietenkin päättää naamastaan itse. Eikä pelkästään lapsen ajatuksilla ja tiedoilla.
Tekee muuten melkein mieli kertoa tai kehittää jokin asia, vaikkapa seikka ulkonäöstä, jonka avustuksella tunnistaisin ehkä paremmin ne ihmiset, jotka mahdollisesti seuraavat blogiani minut tunnistaen, minulle kertomatta. Onko tämä jo vainoharhaa? Varmaan. Loistavaa.
Jännä tuo viimeinen kappale, siis miten se, että kertoisit jonkun asian itsestäsi auttaisi sinua tunnistamaan ne ihmiset jotka lukevat blogiasi sinut jo tunnistaen...?
VastaaPoistaKyllä se taitaa olla niin että mahdollisuus sille että joku tuttu täysin ilman jossain muussa kontekstissa annettuja vinkkejä eksyisi blogiin ja vielä tunnistaisi kirjoittajan on aika... pieni. Toki se on kiljardisti suurempi kuin tulla miljonääriksi lottoamalla ja sitäkin harrastetaan käsittämättömän paljon...
Mitä yksityisyyteen tulee, reality-checkin voi tehdä naamakirjassa katsomalla kuinka paljon saat selville lukemalla jotain kaverin kaverin päivityksiä jota et muuten tunne. On aivan tolkutonta kuinka paljon ihmiset tuonne suoltavat aisioita. Mutta sitten voidaan muokaten lainata kirjoittamaasi: "kiviäkin kiinnostaa sinun elämäsi"....
Mutta juu hei, nyt teettämään seilailuja -t-paitoja! Kaikki pukeutuu sellaiseen joka kuukauden toinen maanantai jotta voimme tunnistaa toisemme! ;)
Jaa ei paljastus-tarkkailu-paljastuminen -kuvioni vaikuttanut selkeältä. En nyt ala kertoa siitä enempää. Etenkin kun taidan unohtaa (huh) koko vainoharhailun. Mahdollisesti joku tuttava pysyisi salalueskelijana, jos blogiin tosiaan ylipäätään eksyisi. Ja pysyisi sitten rauhassa. Varmasti joku eksyjä olisi muutenkin mieluiten ollut löytämättä lätinöitä kokonaan. Eivät kaikki halua tietää toisesta perusjutteluja enempää. Ja toisaalta olisi siinä toisessa, lukijan suhteen innokkaammassa skenaariossa itsensäpaljastelija ja kyttäilijä sitten löytäneet toisensa, haha…
PoistaJoo ja paitoja alan toki painattaa muutenkin kovalla bisneksellä!