"Are you trapped?!?!"

Tämä kirjoitus on sekaelma erästä julkaisematonta luonnosta sekä tekstiä, jota kirjoitan tällä hetkellä humalassa. Mitähän tästäkin tulee... Muokkaushaluja varmaan myöhemmin.

Kävinpä juuri juomingeissa yksinäni. Kokonaista kolme annosta tuli vedettyä, mutta tammikuusta alkaneen alkoholittoman kauden jälkeen nousivat nekin heti päähän. (Tai no, itse asiassa tammikuun jälkeen olen tainnut ulkona käydessä vetäistä kaksi kolme annosta. Koko aikana siis, ennen tätä iltaa. Saivartelua tai vain sopivaa rehellisyyttä, tiedä häntä.)

Lyhyt kauhuloop. Chloe on muuten ihana heittoineen. Horoilu ei tosin ihan aiheuta sympatiaa.

Telkussa vilahteli sinkkuelämissä ja jossain ohjelmalistasta nähdyssä leffanimessä Manhattan. Sitä drinksua en muistanut ikinä maistaneeni, joten koko pikkujuopottelu lähti tuosta testaamisesta. Drinkkibaarin jälkeen eksyin toki lempipubiini juomaan Sam Adamsia lukien KL:ää ja jotain lööppilehden lisälipare-urheiluhöpinää. (Komarovista... so sexy! Jätkä vielä pari kuukautta minua nuorempi, vaikka luulin tyypin olevan yli 30. Weird.)

Baarissa omissa sfääreissäni leijaillessani mieleen tuli eräs jankkaus. Pelasin nettikorttia hiljan. Yksi muista pelaajista caps-lockitti typerästi muille: "Are you trapped?!?!"

Niin, ansassahan olen tosiaan. Olen melko selkeästi niin sanotusti jumissa (vain silti itseni ja muutaman kaverin tietämässä) imagossa seurustelematon.

Niin sanotusti -sanat ovat edellisessä kappaleessa sen takia, että en koe itse tilannetta ollenkaan jumina. Olen melkeinpä vahingoniloinen. Tästä kummallisuudesta voisi periaatteessa kehittää vaikka mitkä imagot. Kaikki pöljä kiinnostaa ja ainakin jollain tasolla toimii. Kuten Sofi Oksasen tarinoinnit bi-seksuaalisuudestaan ja syömishäiriöistään. Teki mieli nauraa ääneen (mutta tuolloin hillitsin itseni, kirjastossa), kun jossain lehdessä Riikka Pulkkinenkin oli tarjoamassa tarinaansa omasta kauhean traagisesta, no ei ehkä sentään, syömisongelmastaan.

Tosin, kunhan onnistun purkamaan tätä itseni paljastelua esimerkiksi tässä blogissa (joka ehkä loppuu jossain vaiheessa, jos palaa tarpeeksi lanka lukijoihin ilman kommentoimista), en kyllä oman elämäni tarinoilla olisi mukamas-loistavia taiteilujani tuputtamassa, en lehdissä tai muuallakaan, minnekään. Toimikoot löpinäni sellaisinaan tai pysykööt laatikoissaan. Jos toisaalta saisin aikaiseksi edes lähettää jotain vaikkapa kustantamoihin. Great. Niin, en ole tosiaan itse asiassa vielä tuohonkaan mielessäni taipunut. Tyhmää ja harhoja ylläpitävää. Onpa nimeni tärkeä, vaikka ei julkaisijoilla mitään mustia listoja voi olla. Ideoiden pölliminenkin lienee legendaa.

Hmm... eksyin hieman blogin ihmissuhteiden aiheesta. Tai no, olen tosiaan suhteessa itseeni. Ja vahingoniloisesti onnellinen. Esimerkiksi tässä hiljan, kun näimme erään kaverini kanssa, hän rupesi toivomaan sitä tuttua virttä, että voi kun minäkin (allekirjoittanut) saisin kunnon kokemuksen jostain jätkästä. Mainitsin rennosti, että eipä niin minulle väliä. Sisäisesti mietin vain tyytyväisenä, että mitäs vittua! Olen tässä ehtinyt tehdä kaikkea järkevää sillä aikaa, kun muut vinkuvat joidenkin mänttien perään.

Ennemmin hassu oma maailma kuin tavallaan joillain turhilla suhteilla tahrattu historia.

Antipatiani ja kiinnostukseni kohde Sika Mieheksi on hiljan tarinoinut muun muassa siitä, kuinka hänestä ei ehkä tule kenenkään kumppania enää (tuo oli kuulemma humalassa tehty ylilyöntiteksti) ja kuinka hän näki ex-rakastaan ja jutusteli tämän kanssa rajoista. Mainittakoon, että kiinnostukseni ei ole romanttinen, kuten nyt selkeästi varmaan mieleen ensin tulee. Taidehörhönä ja muuten outona oma vaikutukseni esimerkiksi tuonkin blogin kommenteissa kiinnostaa. ... Olen varmaan tosiaan narsisti. Tosin nehän eivät kuulemma osaa nauraa tilanteelleen, joten enpä ole ihan diagnoosista varma. (Kaipa siis sen verran narsisti olen mitä nyt jokainen. Lisänä toisten järkyttämisestä ja reagoimisesta saatava nautinto.)

Possunkin höpinät saivat aika kätevästi mieleni muokkaamaan sanoiksi juuri sen tunnelman, joka minulla on nykyään oikeastaan kaikkia ainakin samanikäisiä miehiä kohtaan. Tajusin, että hitto, minustahan ei tule tosiaan hevillä enää yhtään kenenkään naisystävää. Ja tajusin tämän ihan selvänä. Jo pari päivää sitten. ... Itse asiassa juuri nyt, tämän näpyttämisen jälkeen taidan olla tälläkin hetkellä melko selvä. Olen ehtinyt vetää vissyä ja rooibos-teetä aika paljon lieventäjiksi. 

Ai, olisin joku viides, kuudes tyttöystäväsi. Lisäksi vielä varmaan ajattelisit, etten tiedä elämästä mitään, ihan vain koska olen kokenut sitä tähän mennessä ainoastaan yksin. Oikein hienosti sattuessa olisit jumissa jossain exässäsi. Run to the hiiills, run for your li-iii-ves...

Eipä esimerkiksi pubissa samanikäisiltä tulleet vilkaisut kiinnostaneet ollenkaan muuta kuin kivoina olemassaoloni noteerauksina tavallaan. Etenkin kun oikeastaan tiedän, etteivät samanikäiset uskalla joka tapauksessa kuitenkaan lähestyä. Ainakaan minua. En bambisäpsyile enää varmaan ollenkaan. Liian täti tai muuten liian itsevarman näköinen taitaa olla tosiaan jänniteongelmani numero 1. Nykyään. Ennen se saattoi olla liian kiltti ja sovitteleva. (Kiltteyteen ja kestämiseen liittyen tulin muuten jossain määrin siihen tulokseen, että kai viidakon tähtösten tapaiset vinkutyttelit ovat tosiaan joitain unelmia sitten useimmille. Varmaan häiritsevää, jos naisenpuoli tapailusta vaikuttaa ihmisenä kestävän vastoinkäymisiä enemmän ja olevan tuossa asiassa niin sanotusti se mies. ... Ja tähtösiä olen nähnyt vain mainoksessa. Ennemmin otan perseeseen kuin katson kyseistä sarjaa. Ihana vertaus, olkaa hyvä.)

Katseita samanikäisiltä tai ei... ei ehkä ihan liikaa väliä, vaikka tietenkin olisin suruissani, jos ne loppuisivat! Kuitenkin, samanikäisten miesten sitten varsinaisessa seurassa joka tapauksessa koen muutenkin liikaa melkeinpä ainoastaan epämiellyttävää jännitettä. Hermoilua tai peliä tai halua olla koko ajan todistamassa jossain jotain... Lisänä vielä se, että jos en ole lapsia hommaamassa, ovat mahdollisuuteni kiltteihin samanikäisiin miehiin aika huonot. Toivottavasti tämä on jokin oma pinttynyt mielikuvani, mutta mielestäni "kunnon miehet" eivät voi ottaa mitenkään tosissaan naista, joka aika selkeästi sanoo ei lapsille.

No, onneksi ne vanhemmat miehet kiinnostavat ainakin tällä hetkellä muutenkin. ... Tuossa tulee toki omia ongelmiaan. Luonnollisesti myös vanhemmista miehistä löytyy paljon uskomattomia mänttejä. Eräskin koetti saada minut pysymään jutteluyhteydessä (pari kuukautta sitten jostain nettideitistä alkaneena) sillä, että hänellä oli ihan tosi kuule mennyt homma hyvin ja kemiat natsanneet erään toisen puolta nuoremman kanssa. Haha... Toisekseen, vapaina ja naimattomina olevien prosentit ovat sitä pienemmät kai mitä vanhempiin ikäskaalassa mennään. No jaa, tämän päivän erojen helppoudella ja yleisyydellä... ei ehkä niin varmaa ja ahdistavaa. Kunhan en ala kunnolla sohia minnekään muurahaispesään ja sotkuun. Ei siis eleitä tai viestejä muuta kuin yksin jo oleville. Ihmiset erotkoot ihan itsestään. Uutta putkeen -meininki, liian helpolla pääseminen sekä kaikenlaiset laastarit, back-upit, niiden käyttäjät ja vielä myöntäjät ja jopa kai tekonsa ymmärtäjät vituttavat onneksi muutenkin rajusti.

Kuitenkin... vain tosiaan vanhemman miehen (etenkin sen yhden perkeleen, joka toisaalta on ehkä jo liikaa vääristynyt ja muuttunut joksikin omaksi unimaailmani hahmoksi) lähettyvillä on tähän mennessä ollut eräänlainen ihana paikalleen pysähtynyt puolisurullinen mutta todella humoristinen tunnelma. Juuri sellainen, että tekisi vain mieli pinhiä, halia ja helliä ihmistä ollen itse melkeinpä ainoa aktiivinen osapuoli. Ainakin aluksi / useimmiten (kaipa kaikkeen jatkuvasti saatuna tai tehtynä kyllästyy).

Toivottavasti jakselen tässä siis jatkaa muun muassa näitä muka-tyylikkäitä oman sfäärin pubituulettumisiani ilman sen ihmeempiä kohtauksia. Rehellisesti myönnettynähän mietin toki esimerkiksi eilen nukkumaan mennessäni, pitäisikö harrastaa seksiä toisen ihmisen kanssa ihan senkin takia, etten unohda koko meininkiä. ... Toivottavasti se on kuin pyörällä ajoa. Kuitenkin aloin pimeässä maatessani naureskella ja pelätä ajatusta, että käyttäytyisin kuin jokin hullu frigidi nykyään ja saisin nautintoni korkeintaan suurin piirtein toisen elkeitä ja kontrollinsa menetystä seuraamalla. Noin saattaisi tapahtua etenkin jonkun ei-tärkeän kanssa. Sinälläänkin täytynee siis jatkaa nunnailua, vaikka kyllähän puolentoista vuoden selibaatin jälkeen tulee kai luonnollisesti ajatus: "Olen ummessa, en osaa enää mitään."

... Huvittavaa, epäloogista, mutta söpöä ja hyvä, että löysin nyt kirjoitellessani ellen muuten jo pubista kämpille kävellessäni jonkin "Kyllä se oma vanhempi nallura jostain tupsahtaa" -ääneni. Tämä on piristävää ja itseni ja oloni normaalimmaksi tekevää siis siksi, että luin tässä hiljan Anonyymisti Sinkku -blogia ja koin rasittavaa ylemmyydentunnetta taidehörhönunnailuissani ja imagossani ilman miehenkaipuuta leijuessani.

Enkä ole muuten nyt hetkeen nähnyt unia Teddystä. Melkein meinaisin olla surullinen, mutta paskat, en tietenkään ole. Ulkona on kaunista ja elollinen tunnelma, eikä kiinnosta jumittaa ollenkaan jossain ajatusansassani. Jotain saa toki hyvin mielellään tapahtua myöhemmin, mutta en lopeta ihmisten katselua sillä aikaa.