Selijaadijaadipaatti

Intouduin ajattelemaan seksittömyyden järkevyyttä tässä väännellessäni sanoja. Olen tosiaan ollut yksinäni hieman runsaan vuoden. Ajelehtinut omassa paatissani haha, enkä kadukaan siis. Lähinnä mietin, miksi en tauonnut ajatuksella tapailustressistä jo aiemmin. Selibaatti usein tuntuu tarvitsevan selityksiä. Itselläni syitä ovat olleet esimerkiksi jo kerrottu tautifobia ja taisi jonkin kauniin kokemisen kaipuu tulla myös mainituksi.

Seksittömyyteen on mielenkiintoista kuulla syy. Seksin tai suhteen metsästyksen rintamalla hääräily ei yleensä tunnu vaativan mitään selityksiä. Luonnollinen asianlaita, onhan se näin.

Tämä on varmasti lopulta yleisesti normaalia, mutta en ole kokenut kenenkään tapailuni kanssa mitään sellaista niin järisyttävää kuin olen päässäni tarinoissa ja eläytymisissäni taikonut. Ja olen ajatellut, että tosielämä on vain tietenkin karumpaa, koska ei elämä ole fiktiota. Elämättä ei kannata jättää, joten toki kaikenlaisiin puoliturhiin yrityksiin kannattaa kuluttaa energiaansa. Lyhyet tapailuni olivat kuitenkin tuosta kaikesta huolimatta mukavia ihmisiä. Tässä tosin laskuista pois nettideittihäröily, joka oli koko tapahtumana luonnoton, kuten mielestäni ilmoituksista alkaneet tapahtumat ehkä kaikki ovat. Koin tapailuihin liittyen toki perhosiakin, etenkin alussa. Emme lopulta olleet vain yhteensopivia ihmisinä. Minulla nyt toisaalta kestää, että kokisin olevani varsinaisesti sopiva ja rehellisessä hyvässä olossa kenenkään kanssa. Olen omassa kuplassa tarinoiden suhteen ja itken esimerkiksi elokuvia joskus pelottavan paljon. Tosin olen avaraluontovollottajakin, joten erinäisille asioille pillittäminen on vain jokin salainen juttuni. Tosielämässä en kuitenkaan herkisty ainakaan kai näkyvästi. Tavallaan harmi. Tiedän osaavani luoda välillä turhan aggressiivisen tunnelman, yleisesti ympyröissä. Miesten kanssa sitten jokin muukin menee pieleen. Vähän kuin yrittäisin pitää yllä samanlaista mukavuuden kehää kuin arkisissa tapaamisissa tuntemattomien ihmisten kanssa. Toisaalta eihän ihminen ole koskaan täysin vapautunut paitsi yksin.

Paljastettakoon, että se kunnolla itkemään saanut mies ei ollut tapailu eikä myöskään mikään pikapomppu. Hän oli oma surullinen juttunsa, jonka suhteen itketti paljon niiden omien hajottaneiden itsesukelteluiden lisäksi se, miten epäreilusti asiat joskus voivat mennä ihmisten typeryyden ja huonon onnen takia. En nykyään ajatellen kuitenkaan muuttaisi häneen liittyvästä historiasta mitään.

Yksin on ollut sopiva ja hyvä, etenkin nyt taas hiljan ihan ajatuksen kanssa. Selibaattia en periaatteessa mieti. Se tuntuu siis sananakin liian jyrkältä esimerkiksi blogin kuvauksessa. Silti pidän sen siellä ollen huomiohuora, jonka aikeet ovat kuitenkin hyvät: ajatusten herättely. Yksin ollessa luonnollisesti halailun ja muuten toisen ihmisen fyysisyyden koviakin kaipaustuntemuksia tulee välillä, mutta ei sellaisina, että ne ajaisivat etsimällä etsimään jotain. Etenkin kun aika yleisessä tiedossa on, mitä turhuutta noista lähtökohdista helposti seuraa.

Toisaalta onhan minulla tällä hetkellä hieman mr. Kaunissilmä kiikarissa. Mies mielenkiintoisesti palasi takaisin näkömaisemiini, vaikka hetkeen en ole kyllä taas häneen törmännyt. Enimmäkseen kuitenkin olen sillä tasolla tyytyväinen yksinoleskeluun, että lähinnä joidenkin tuttujen yksinäisyydestäni huolehtiminen ja vouhottaminen harmittaa ja tuntuu pilaavan keskinäistä ymmärrystä. Yksinolijana kokee tosiaan olonsa helposti loukatuksi, jos ei muka olisi kokonainen itsekseen. Tietenkin tässä on vaihtelua joidenkin suhteenmetsästäjien kohdalla. Onneksi perhe on jo vaihtanut kuulumisteni kyselemisen miesrintamalta siihen, miten maailmanvalloittamiseni edistyy.

Kuva luksushehkuttaja Y.CO:n sivuilta.

Pallolla on joka tapauksessa kuitenkin paljon muutakin väkeä yksin ja kaipa myös tyytyväisenä. Varmasti toisillekin on tapahtunut erinäisten ajatuspyörittelyiden tutuksi tulo vähän häiritsevästi. Itselle siis tosielämän tapahtumat ja tarinat meinaavat alkaa helposti vaikuttaa kaikki joltain tunteidensa ajamiselta ja toivomiselta, suggestioilta, näytelmiltä ja ura-perhe-uusinuoruus -putken toteuttamisilta muun yhteiskunnan mukana. Ehkä ihan syystä olen ulapalla ja ulalla, kunnes jotain ihmeellisempää tapahtuu... etenkin oman mielen yleisessä naksutuksessa mahdollisen sopivan miehen maisemissa olemisen muuttujaa nyt siis huomioimatta. Muuttamisten, pelailuharrastusten (toisille harmittomien mutta yhtä kaikki) ja toisista ihmisistä johtuneiden kauhutapahtumien takia syntyy kuitenkin kuoria ja negatiivisia ajatuksia, avoimeksi yrittämisestä huolimatta. Itseään toteuttavia ennusteita on aina järkevää pyörittää.

Haha... tulipa taas tuota normaaliutta ja tapailujani miettiessä saatua kunnolla mieleen, etten ole ikinä ollut rakastunut kehenkään. En suhteessa. Tapailujani en sanoisi siis suhteiksi ylipäätään. Mielestäni olin rakastunut siihen itkemistä aiheuttaneeseen mieheen tai tavallaan ainakin häneen liittyneeseen surulliseen tarinaan (toivottavasti en mainitse koko vanhaa juttua enää, vaikka se ainoa yksittäinen vollotusaiheuttaja onkin). Tänään on mielenkiintoinen päivä, koska tämä rakkauskokemattomuuden "itsesäälikaivo" tuli taas mieleen, mutta en ole oikeastaan surullinen siitä, että joidenkin mielestä se elämän tarkoitus on jäänyt kokematta. Ei voi vain mitään. Olenpa kokenut paljon kaikkea muuta. Kaikkea kamalaa, eh. Ovat tosin nekin kauhut muokanneet herkkyyttä ja maailman näkemistä. Ja en sentään kuollut niissä tapahtumissa. Tämän koetan aina muistaa, mutta rehellisesti sanottuna se onkin typerästi joskus vaikeaa, kun aikaa kuluu ja arki pyörii.

Arki pyörii muuten taas sairaalassa olleen lähimmäisenkin osalta. Hän kotiutui. Tuo vaikuttaa paljon siihen, että lähinnä kummastelen noita aiemman kappaleen rakkausjuttuja. Joskus olen tietenkin niitä itkenyt ja ollut varma, että tuurini jatkuessa ehdin seuraavaan pahaan tilanteeseen, ja kuolen, ennen kuin jotain kauniimpaa tapahtui. Mutta perheenjäsen on kotona ja hengissä, minä olen kotona ja hengissä. Ja pääsin eteenpäin parissakin tärkeässä puuhassa. Kaikki on ihan hyvin.

Kirkas

Viinaton viikonloppu, eikä tunnu missään. Ennemminkin olo on vain hyvä tuon asian suhteen.

Etenkin kun... no, meinasin ensin olla kertomatta tätä asiaa. Ensinnäkin, käsittelen sitä jo muualla. Toisekseen, vaikuttaa, että mitä enemmän kerron aikajanakohdistettuja asioita elämästäni sitä varmemmin minut tunnistaa. Kuitenkin blogi olkoon minun. Se ei tunnu omalta, jos tästä hiljenen. Tuntuu esimerkiksi kuin aiemmassa kirjoituksessa olisin oikein ajanut itseni kovan mimmin paatokseen.

Lähimmäiseni on taas terveysasioiltaan hieman huonommassa jamassa. Hän on kyllä selvinnyt ehkä pahemmistakin asioista. Toisaalta toivottavasti en ole noiden selviytymisten tai ylipäätään sairaalan tutuksi tulemisen takia ajautunut johonkin liialliseen varmuuteen. Olen siis varma hänen selviävän tästäkin.

Kuitenkin ihmiselämän rajallisuus ja pienestä kiinni oleminen on ollut taas ajatuksissa. Kuin olisimme kaikki mitä ihmeellisimpiä mieliä vankeina yllättävän hauraissa kehoissa. Ei ole alkoholitkaan sitten näissä tunnelmissa todellakaan kiinnostaneet. Pidä huolta...

You bitch.

Jaahas, avopuolisoni eli töllötin näyttää yhtä lempileffaani. Basic Instinct, se ensimmäinen, ja Catherine Tramell, kaipa yksi rasittavimmista ajateltavissa olevista akoista (etenkin miesten näkökulmasta siis, luulen).

Välillä pelkään vaikuttavani itsekin yhtä ontolta. "I use people for what I write." ... Ja rakastan merta, unelmoin mustasta urheiluautosta, enkä ole hankkimassa lapsia.

Tuo lapsille ein sanominen saa naisen varmasti heti kättelyssä vaikuttamaan totaaliselta ämmältä. Olen ajatellut asian niin, että hankin lapsia sitten, kun mieleni tekee niitä niin paljon, että hoitaisin pikkuisia ilolla yksinhuoltajanakin. Eipä ole tullut ihan tuollaista innostusta.

Tavallaan pahimpina päivinä ajattelen olevani hieman muita yläpuolella sen ajatukseni kanssa, että arvostan pikkupersoonia ihan yhtä paljon, vaikka ne eivät ole juuri minun geeneistäni ja minun perseestäni puserrettuja.

Vaikken koe olevani ihanteellinen ihminen kokopäiväiseksi äidiksi, rakastan lastenhoitoa ja lasten kanssa välillä siis oloa. Minkä ilmaisen lastenvahdin kaikki menettäisivätkään, jos alkaisin puskea pikkuväkeä itse...

You bitch on otsikossa myös yhden toisen, todella rasittavan asian takia. Lapsuustuttuni, mies, on vakiintunut hiljan sormusten kanssa. Olen ollut valvemielellä neutraali asian kanssa. Kuitenkin olen nähnyt ihmisestä esimerkiksi tällä viikolla kai jo kolmena yönä unta. Tuon takia ihminen on oudoilla kierteillä pikkuhiljaa valvemielessänikin, ja kaipa yhä oudompia unia tulee vain lisää.

Unissa olen hyväksyvällä ja kiltillä tuulella liittyen parin liittoon. Ja vaimo alkaa itse hämmentää tilannetta, minä kun olen tosiaan unimaailman logiikoilla jatkuvasti paikalla. Tavallaan tiedän tuon vaimon ärtymisen tapahtuvan. Bitcheilyä siis näköjään kiltteydellä.

Unista en välitä tämän enempää kertoa. Itseäni muidenkin unet kiinnostavat paljon, mutta useat ihmiset pitävät noita tarinoita päättöminä ja hyödyttöminä synapsiyhdistelminä. (Mielestäni nuo ihmiset ovat enimmäkseen väärässä.)

Olen huomannut tosielämässäkin kiltteyden ja kummallisten asioiden avulla ämmäileväni. Esimerkiksi se kahden vuoden itkuni... saatan käyttää sitä välillä jonain todisteena siitä, että en ole ihan niin kevyesti asioihin suhtautuva kuin miltä ehkä vaikuttaa. Tosiasiahan on kuitenkin, että tuosta vollottamisesta on jo vuosia, ja muut miehet eivät persoonina ole saaneet minua itkemään.

Olen ollut myöhemmin harmissani korkeintaan yleisestä tilanteestani. Toisaalta tarkemmin ajatellen tuon antiikkisen kahden vuoden aikanakin jo valutin silmiäni paljon lähinnä sen takia, että koin kirjoittaneeni ja taiteilleeni itseni jotenkin aivan liian auki. Tulin liikaa siihen tulokseen, että rakkaus on aina heijastumaa toisen rakkaudesta, ja toinen osapuoli voi periaatteessa olla melkein kuka vain. Aloin kai jo silloin tuntea oloni jotenkin aivan liian ämmäksi. Lakkasin uskomasta juuri siihen oikeaan ja vastaavaa. Ellei tuo ainakin alitajunnassa ollut tapahtunut muuten jo nuorena innostaneissa näyttelemisharrastuksissa, hmm.

Kuitenkin selkeästi useimmiten nykyään olen onneksi aivan hyvillä mielin ja koen vain ymmärtäneeni asiat jo parikymppisenä. Ja saanhan näitä ihania hellyysimpulsseja (ilman kaupankäyntimietteitä) liittyen esimerkiksi Kaunissilmään.

Petra Pesusieni

Kuinka yksinelävä pysyy hyvällä tuulella? Viime aikoina tämä huuhailija on ollut hymyissä suin osin näköjään viinan takia. Tajusin tyhjentäneeni isohkon pullon kossua, sakepullon ja pari kaljaa alta kuukaudessa.

Sieppo...

Jos tähän asti olen säilynyt ilman selviä selluliitteja, ei tilanne tule ainakaan tällä viinameiningillä pysymään yhtä onnekkaana. Alkoholihan osaltaan aiheuttaa muhkuroita. Nyt loppui siis. Loppu, vaikka juuri meinasin rakastua sakeen uutena tuttavuutena. Kätevästi kämppä onkin tällä hetkellä viinaton. En sitten vain enää osta uusia pulloja.

Voisin kehittää uudelleen vedenjuontimanian. "Naapurit, kyllä, vedän vessaa periaatteessa joka tunti." Vettä on kiva lipittää varsinkin näteistä laseista ja kannuista. Lasikannullinen vettä on muutenkin aina pöydällä, mutta voisin ottaa vaikka viinilasin eteerisenä pideltävänä innostamaan tavallista lasia enemmän.

Yksi vesimaniani päättyi lukiossa todella tyylikkäästi. Nukahdin lukiessa, illalla yli litran vettä aiemmin lipiteltyäni. Onnistuin sitten kusemaan sänkyyn. Lukioikäisenä! Olin päntännyt itseni johonkin kunnon koomanukkumiseen. Tilanteen kruunasi se, että veli ei malttanut pitää päätään kiinni vaan kertoi ainakin yhdelle kaverilleen, jolta sain kuulla tenalady-vinoilua. Ihmeen pienelle piirille taiteiluni silti onneksi tuntui jäävän. Tuolloin muistan olleeni kauhuissani jutun mahdollisesta leviämisestä. Nykyään koko episodi naurattaa ääneen.

Uutta vesi-innostusta hillitsee vain jutut vesijohtojen järkyttävästä kunnosta. (Iltalehti joo, mutta ei sekään vouhotuksineen valheita kai paina.) Hyvällä säkällä minäkin olen juomassa terveysintoillen veteni jostain uskomattomasta mähmärööristä. Nam.

Toisaalta alkoholit kun jäävät pois budjetista, voisin kai ainakin ilman rahantuhlausajatuksia hankkia myös pullotettua vettä. Pitää miettiä. Jossain vaiheessa alan varmaan vielä hakea itse lähdeveteni. Tuo tulee mieleen aina etenkin kesällä.

Nautinnollisuutta tosiaan nyt kuitenkin tästä lähtien ilman viinaa. Vettä ja vaikka laulamista.

Proudly onward with my dildo! (Mike, VoF 2014. Härpäke oikeasti tuuletin.)

______

Blogin ulkoasu vaihtelee ehkä vielä lähiaikoina. Lopulta varmaan otan taustalta kuvat pois kokonaan. Aiempi siltakuva kaupunkeineen ja vesineen on ihana. Alkoi kuitenkin lopulta liikaa pistää silmään bloggerin tapa venyttää kuvat. Siltakuvassa valokaarineen tuo näkyi aika selvästi. Riittää, kun tekstin keskellä olevat kuvat venytetään alkuperäistäkin pahemmaksi pikselipuuroksi, jos niitä isommaksi klikkaa. ... Tosin tuskinpa ketään ulkoasumuokkailuni varsinaisesti haittaavat.

Filling the void

Olen hiljan huomannut jotain mielenkiintoista. Olen puutteessa. Ja siis aika kunnolla. Olen tässä miettinyt, johtuuko tilanne enimmäkseen blogista vai paljonkin myös muista asianlaidoista.

Aloitin blogin, koska ajattelin tämän harrastuksen tuovan uutta, erilaista, nimetöntä ja toivottavasti todella suoraa kommunikaatiota elämääni. En ole kyllä lopettamassakaan. Varsinkin kun esimerkiksi muiden blogeissa on hauskaa aukoa päätään, ja mielestäni päänaukojilla pitäisi olla jokin oma piste, jossa muut voivat halutessaan ihmetellä... eli päänaukojien on reilumpaa antaa iskuja ilman liiallista otteista lipeämistä omalta osaltaan.

Blogin aiheeksi otin ihmissuhteet ensimmäisenä syynä ihan sen takia, että kommentoijana sanainen arkku tekee mieli avata juurikin muiden ihmissuhteisiin liittyvien kirjoitteluiden äärellä. Toisekseen siksi, että ajattelin tämän harrastelun täyttävän hyvin myös oman elämän mielenkiintoani liittyen ihmissuhteisiin. Minulla on aina ollut rakkaussuhde sanoihin, niiden yhdistelemiseen ja tarinoihin. Suunnitelmissa on ollut kertoilla blogissa kaikenlaista liittyen muiden sinkkujen, parien, tuttavien, tuntemattomien, varattujen, pettäjien jne. käyttäytymiseen seurassani tai vain havaintopiirissäni. Juttua riittäisi ihan selibaatissakin, sillä olen luonteeltani muutenkin tarkkailija. Taisin jo kertoa, kuinka ylipäätään koen ihmisten lähettyvillä havaintojeni ja aistieni käyttäytyvän rasittavasti ylikierroksilla. Kuin haluaisin huomata mahdollisimman paljon.

Parina viime päivänä olen alkanut huomata kuitenkin merkkejä ihan itsessäni. Minulla lienee OCD-taipumus. Ei lääkäreiden diagnosoimana kylläkään. Olen itse päätynyt tuohon määritykseen jo vuosia sitten. Taipumukseni kohteet ovat onneksi pieniä, mutta sitäkin naurettavampia. Tiedän olevani jotenkin ajatuksellisesti hukassa ja ahdistunut, kun alan nypeltää uudestaan jo valmiiksi saamiani tekeleitä, olivat ne sitten paperilla tai koneella. Tosin ainakin koneella esimerkiksi tekstien muokkaus ja hiominen onkin lähinnä suositeltavaa. Mutta se, että alan esimerkiksi päiväkirjoistani (niitä kirjoitan käsin: rentoutuminen verrattavissa käsitöihin) sulkea aiempien kirjoitusten auki jääneitä kirjaimia... selvä merkki.

Tuli tässä katsottua eilen The Adjustment Bureau. Möllötin vain kämpillä, ja eteen sattui tuo elokuva, jota en edes trailerina muistanut. (Hieman spoilausta muuten tässä kappaleessa.) Elokuvan tarinassa pääosassa tuntui olevan ainakin minulle (omassa havaintotilanteessani) se, kuinka mies ja nainen eivät saisi tavata, koska he riittäisivät toisilleen. He eivät yhdessä ollessaan tavoittelisi enää asioita, jotka mahdollisesti muuttaisivat maailmaa.

Seksuaalinen ja rakkaudessa turhautuminen saavat tosiaan ehkä aikaan kaikenlaista. Tiedänhän tuon itsekin muistellessani vanhaa, parin vuoden mittaista itkurupeamaani, jonka aikana onnistuin täyttämään mielenkiintoisen määrän papereita kaikenlaisella.

Yksi mahdollinen ilmaisu tuolle toiminnalle olisi varmaan muistaakseni eilisessä elokuvassakin vilahtanut filling the void. Tämä tulee mieleen nykyään onneksi vain meinatessani upota pakkomielteiseen toimintaan. Se järkevämpi valkoisen paperin valtaaminen ei ole enää pitkään aikaan (kahden vuoden itkusta päästyäni, noin vuosia sitten) tuntunut energian surulliselta kohdistamiselta: kuin olisin löytänyt uudestaan sen villin lapsen, joka julisti jo pienenä keskittyvänsä maailmanvaltaamiseen ja hoivailevansa lähinnä eläimiä... sisimpäni ajalta ennen hormoneja ja etenkin kulttuurin syöttämää tavoitekuvaa.

Kuitenkin viime aikoina olen ollut ajatuksellisesti vähän liikaa jumittuneilla urilla. Eilen ja tänään päässäni alkoi soida seuraava kappale, joka lähtee loopilla pyörimään, kun tajuan kömöilleeni jossain asiassa upeasti. Onneksi, kuten kappaleestakin kuulee, liittyy asiaan myös paljon koko tilanteelle ja itselleni hymähtelyä. (Laulu maalinjuhlintaa, mutta se on aina mielestäni kuulostanut kettuilulta.)

Cockerel Chorus – Nice One Cyril

Olen siis tosiaan aloittanut ihmissuhteisiin ja seksiin liittyvän blogin. Osaltaan varmaan näiden asioiden miettimisen takia olen jossain vaiheessa onnistunut pääsemään sellaiseen puutteeseen, että naureskelen möläyttäväni tämänhetkiselle kohteelleni Kaunissilmälle (miehekäs nimitys, mutta, öhm, tuli sydämestä) jotain vielä hämmentävämpää kuin puolilegendaarinen "Olen tosi ihastunut suhun" -pommini joskus aiemmin eräälle toiselle.

Onneksi tämän kaiken kirjoittaminen jossain määrin hillitsee ja vieroittaa omasta tilanteesta, siitä huvittavasta puutteesta siis. Alkoi tuntua jo todella tyylikkäältä (tosin samanaikaisesti ihanan pienestä innostuvalta), kun tämänhetkinen hahmoihastus pyöri painajaisissaan, ja minusta joka hönkäys ja etenkin äännähtely oli vain niin uskomattoman seksikästä. Olin mielessäni jo aivan siirtynyt ruudun toiselle puolelle ja hetken rauhoittelun ja silittelyn jälkeen hyökännyt kunnolla miehen kimppuun. Mielikuvissani taisi olla jotain hien nuolemista kaulalta ja muuta eat you up -meininkiä.

Will herää painajaisesta. Jakso 1:11. Kuva ruutu.fi:stä.

Itse asiassa sittenkin, noiden parin edellisen lauseen naputtamisen jälkeen, ei tilanteeni kauempaa katsominen tunnukaan ihan onnistuvan. Voisin koettaa rustata vaikka seksinovelleja. Ainakin tunnelma olisi sopiva. Tosin olin jo varannut illan kauneushoidoille. Näen varmaan Kaunissilmänkin taas pian.

Seuraava kappale soikoon paljon ensi päivinä (ei ehkä kuitenkaan muiden kuullen). Enpä ainakaan sano asiaa ääneen Kaunissilmälle, mutta oma tilanteelle naureskeluni olisi hyvällä tasolla. Ja hymyhuulethan...

Touch And Go – Would You

Kumma aktiivisuus ja sisarusten vaikutus

Olen viime aikoina miettinyt taas jonkin verran sitä, miksi minulla on yllättävänkin kova innostus aloitteisiin. Sinällään omien aloitteideni määrä on pieni verrattuna miesten lähestymiseen tai tuttujen paritushässäköihin, mutta nuo muista johtuvat tapahtumat ovatkin tulleet enimmäkseen puun takaa. Tilanteissa, joissa itse olisin ajatuksella mukana, olisin ihmeen helposti aloituksen aktiivisempi osapuoli.

Aktiivisuus tuntuu jotenkin ristiriitaiselta, kun mietin, kuinka sisäänpäinkääntynyt kuitenkin taidan olla. En ole vähään aikaan tehnyt mitään introvertti-ekstrovertti -testejä, koska en liikoja arvosta persoonallisuustestejä muutenkaan. Muistaakseni introvertteys-lukemat ovat kuitenkin olleet aina melko selvät testien kanssa pöllöillessäni. Ja testit ovat olleet niitä monen kymmenen kysymyksen mittaisia. Tärkeämpää silti on, että ihan arkielämässä piirteitä tulee huomattua: olen niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat vuorokaudessa suurin piirtein saman verran aikaa yksin kuin toisten ihmisten kanssa on tullut vietettyä. Saatan tosiaan kokea muut ihmiset kuluttavina. Toivon tämän johtuvan enemmän siitä, että havaintoni ovat jotenkin yliaktiivisina koko ajan (ihmiset ovat kuitenkin aika kiinnostavia), verrattuna siihen, että pitäisin ihan liian suurta osaa ihmisistä yleisesti ottaen, ja yksinkertaisesti vain, rasittavina.

Usein pelkään, että minun ei edes kannattaisi kokeilla kenenkään kanssa saman katon alla asumista. Välillä tuo tilanne vaikuttaisi mielenkiintoiselta. Ja en edes tiedä, miten "kunnon" suhde ilman muun muassa mahdollisia vainoharhoja erillään asuttaessa toimisi. Kuitenkin ajatus toisesta ihmisestä etenkin pienessä asunnossa kanssani pyörimässä aiheuttaa suurin piirtein hengenahdistusta.

Tuo ahdistus tulee toivottavasti enimmäkseen aiempien tapailujen muistoista. Niissä ei edetty mihinkään hynttyyt yhteen -mietintään. Tapailun tasolla samassa asunnossa ollessa ns. hälytystila onkin kai edelleen päällä. Ja toisaalta suurin osa noista tapailuista oli alkanut miesten aloitteista... kyseiset miehet saattoivat olla minulle liian meneviä (paremman sanan puutteessa).

Yksi syy aloiteinnostukseen alkaa siis paljastua: kaipa vain siten saisin yhteyden ihmiseen, joka vaikuttaa tarpeeksi rauhalliselta. Tarpeeksi rauhalliselta vaikuttamiseen kuuluu näköjään, että minun on periaatteessa melkein pakko tehdä aloite.

Toinen syy on ollut mielessäni jo jonkin aikaa myös. Puhutaan lapsi-vanhempi -suhteiden vaikuttavuudesta myöhempiin ihmissuhteisiin. En ole noita hahmotelmia kumoamassakaan. Etenkään, kun en ole ollut kokemassa lapsuutta ilman esimerkiksi toista vanhempaa. Kuitenkaan ei kauhean usein tunnu kuulevan ajatuksia sisarusten merkityksestä.

Ainakin itselläni voisin kuvitella sisarussuhteen vaikuttaneen paljon siihen mielikuvaan, jossa kokisin olevani eniten itseni miehen kanssa asuessani. Etenkin, jos ajatuksena olisi jonkinlainen sielujen sisaruus verrattuna mihinkään pelkkiin Hot mama / Who's your daddy -skenaarioihin (eli yleinen vitsailusanasto jo tuntuu antavan viitteitä... vaikka toisaalta on olemassa seksisävytteisiä sisarusväännöksiäkin, mutta pienemmässä osassa nuo taitavat olla).

Veljeni oli nuorempana ujo, ja todellinen "kaunis sielu", joka hän on kyllä edelleenkin, enemmän piilotettuna vain. Minä olin lapsena se, joka muun muassa häiritsevänä muistona vangitsi kissan ojarumpuun. (Päästin kissan kyllä pois. Ja kukaan ei ollut siis näkemässä tai ohjeistamassa touhujani. Vangitsemisellekin oli olevinaan jokin logiikka: halusin järkyttää "pedon" pois vaanimasta hoivailemiani pikkueläimiä.) Ujosta pikkupojasta kasvoi rauhallinen ja oikeastaan flegmaattinen luonne, ja todennäköisesti hän on vielä introvertimpi kuin minä. Hän halusi olla aika paljon lapsuudessamme omissa oloissaan. En todellakaan muista, että veli olisi ollut tulossa kertomaan jotain asiaa huoneeseeni yhtään niin usein kuin mitä itse olin pyrkimässä hänen huoneeseensa. Täytyy myöntää yksi lempiharrastuksistani taisi olla veljeni huoneeseen hyökkäily. Etenkin silloin, kun ei ollut vielä ajatuksissa sitä, että toinen tekisi siellä jotain aivan liian yksityistä. Omissa oloissaan viihtyvän veljen reaktioiden näkeminen oli aina yhtä hauskaa. Usein tietenkin tilanteesta syntyi melkein tappelu, mutta jostain syystä jatkoin tuota terrorisointiani kuin riippuvaisena.

Hopefully I played nice enough, though.

Tappelujen mainitsemisesta päästään kolmanteen mahdolliseen vaikuttajaan, jonka nyt senkin kerron kaiken rehellisyyden (ja näköjään tekstin venymisen) kunniaksi: saatan tehdä aloitteita mielelläni ihan senkin takia, että testosteronitasoni eivät varmaan ainakaan kovin matalalla ole. En voi sanoa, ettenkö käyttäytyisi välillä liian aggressiivisesti tai ajautuisi kisailuihin ainakin mielessäni. Joskus olenkin saattanut kokea miehen tekemän aloitteen lähinnä hyökkäyksenä. Tosin monet lähestymiset ovat kyllä aika mauttomia. Tästä tulee mieleen myös itse asiassa neljäs mahdollinen syy siihen, että haluaisin olla itse se aloitteentekijä kuvitellussa onnistuvassa tarinassa: luulen osaavani ottaa ensimmäiset yhteydet kaikesta huolimatta aika mukavasti etenkin, jos päätän hillitä liian suoria sanapaljastuksiani.

Syitä introvertin äkkiseltään kummalliseen aktiivisuuteen löytyykin tosiaan monia, mutta etenkin tuo sisarussuhteiden mietintä on viimeisen puolen vuoden aikana ollut mielessäni. Olen kiinnostuneena kuullut joka mahdollisen tutun, esimerkiksi työkavereidenkin, sisaruksista ja kehitellyt mielessäni teorioita, kuinka lapsuuskumppanit saattavat vaikuttaa kotoisan myöhemmän kumppanin etsintään. Tietenkin ihmisen historiassa on muitakin vaikuttavia lapsuuskavereita. Kuitenkaan heidän kanssaan ei olla monta vuotta saman katon alla.

Playing along

BatEman pitää jostakin.

Play it again, Sam... Pelailuni on nykyään keskittynyt lähinnä laitteisiin ja harrastuksiin. Joskus vuosia sitten olin muutaman kuukauden kiinnostunut pelimiesten peluuttamisesta, mutta eipä tuosta (tarkkailun tasolla tapahtuneesta) hupailusta hirveästi iloa lopulta ollut. Korkeintaan pari kertaa tapahtui seuraavaa:

Doris oli toisenlainen, Doris oli reissunainen
hän näytti mulle, miltä tuntuu kun saa maistaa omaa lääkettään 
– J. Karjalainen

Sillä niin, jos pelimieheltä löytää tunteet, on kyseessä muutenkin lähinnä rikkoutuneen sydämen kanssa jossain kostomeiningin kierteessä hääräävä, havahtumista kaipaava raasu. Pikaisia panoja vastaan minulla ei ole ajatuksena mitään, vaikka ajatus ei siis ihan omalta tunnu, mutta kai tuohon tähtääviä ihmisiä löytyy tarpeeksi niin, että kumpikin pelaaja tietää, missä mennään. Pelit sinällään ovat minusta siis jo ideana enimmäkseen vitsi.

(Giffejä tosiaan tekstissä vilisemässä. Olen tällä hetkellä taas innostunut niistä. Koetin valita mahdollisimman vähän päänsärkyä tekstin keskellä aiheuttavia.)

Jokaisella on omat näkemyksensä ihmissuhdepeleistä. Tämän kirjoituksen tarkoitus on enimmäkseen osoittaa, millaisia peliin liittyviä ajatuksia muodostuu ihmiselle, jolla on historia sellainen kuin minulla.

1. Olen harrastanut näyttelemistä.

• Olen muun muassa sanonut lavalla puoli-itkien sitä kuuluisaa kolmen sanan lausetta monia kertoja (ja metodinäyttelemistä eli eläytymistä). Oikeassa elämässä en ole lausetta kuin korkeintaan perheelle sanonut... ja ehkä vain kerran jonkin maailmanloppuriidan jälkeen. Perheellä ei ole tapana jankata jo ihan arjessa näkyviä asioita.
• Vaikka itse sanonkin, olen aika haka valehtelemista vaativissa korttipeleissä.
• Itse asiassa olin lapsena patologinen valehtelija. Tarinoiden kehittely vei "vähän" mukanaan. Sain ihan nautintoa siitä, että onnistuin houkuttamaan muut uskomaan juttujani. Sittemmin olen päässyt tuosta kummallisuudesta onneksi eroon. Maailmojen kehittely on kiva homma, kunhan se ei vie noin paljon otteessaan.
• Koen välttäneeni miesten suhteen pelatuksi joutumiset. Viimeisin nettideittihäröilyni oli aika oma tapahtumansa, jossa toinen osapuoli taisi pelata yhtä paljon itseään. (Hän ei ollut oikein selvillä tilanteestaan, eikä vaikuta olevan muuten edelleenkään vinkumisiensa kanssa.)

2. Olen asunut monessa paikassa.

• Kun kerron paikkaluettelon, en edes odota ihmisten muistavan kyliä ja kaupunkeja parinkaan sekunnin kuluttua. Se yleensä tulee kuitenkin hahmotettua, että ympäri Suomea olen ollut.
• Tämä vapauttaa paljon, vaikka toki juurettomuutta ainakin joku voisi tuntea. Olen lähinnä todella tyytyväinen, että olen saanut elää ilman, että on ollut taustalla seurailemassa ihmisiä, joita mahdollisesti kiinnostaisi omista asioistani jankkaaminen.
• Tämä myös tekee avoimeksi. Olen onnellinen, että en jaa ihmisiä kovinkaan klaaneihin. Näin tuntuu tapahtuvan samassa kaupungissa jatkuvasti asuville. Kuitenkin esimerkiksi tässä kaupungissa tiedän aika paljon, kuka on pettänyt ketäkin, mutta ainakaan mistään vuosikymmenien klaanittumisista ei tarvitse kärsiä. Avoimuutta kaupunkien vaihtaminen on aiheuttanut myös tätä kautta: eipä uusissa paikoissa kavereita hirveän helposti saa, ellei itse ole avoin ja kiinnostava.

3. Olen ollut varma kuolevani nyt ainakin 2 kertaa.

• Konttausikäisenä joitakin läheltä piti -tilanteita oli, mutta niitä tietenkään en ole ajatuksen kanssa ollut kokemassa. Itse asiassa muistan tarkkaan silti yhden myöhemmän tukehtumisepisodin ja -paniikin, joten kuolemaläheisyyksiä olisikin 3.
• Tärkeimpiä silti tuntuu olevan aikuisikäisenä koetut, täysin toisista ihmisistä johtuneet kauhut. Minua on muun muassa uhattu aseella. (Oikeudessa on oltu jne.)
• Tällaisten tapahtumien jälkeen pelit tuntuvat yhtä tärkeiltä kuin lehden saapumatta jääminen. Kunhan saan kävellä toreilla ja elää.

4. Olen kuitenkin itkenyt yhden ihmisen perään yli 2 vuotta.

• Tästä on vuosia aikaa, ja se tapahtui ennen noita vaikuttavimpia kuolemanpelon kokemuksia. Iältäni noin 2-kymppinen olin silti.
• Pakkomielteeksi melkein luokiteltavan innostuksen läpikäymisestä olen kiitollinen. Se kaikki, mitä tuossa tapahtuu esim. tyylinsä muuttamisen suhteen, on ilmiönä todella mielenkiintoinen. Ja itse koettuna tietenkin paremmin ymmärrettävissä.
• Ja minkä luovuuden tuo kausi laukaisi! Joitain tuolloin tuhertamiani papereita käytän edelleen välillä hyödyksi.
• Olen myös ylpeä siitä, että laastareihin ja ylipäätään muiden ihmisten konkurssiin mukaan vetämiseen en sortunut. Itkeskelin yksinäni rauhassa parisen vuotta (keskimäärin pari kertaa viikossa, vaikka jotkin viikot tietenkin menivät ilman itkua ja jotkin sitten taas olivat täynnä itkua). Tiesin aina, mitä tunsin ja koska olisin valmis uuden miehen ajatteluun ja hänelle omistautumiselle. Minulta ei löydy arvostusta laastareiden käyttäjille: A. He eivät ole varmaan kovinkaan kosketuksissa itseensä. B. Pahempi vielä: heillä ei ole kunnioitusta muille, sillä harvemmin itsensä lohduttamisesta laastarikumppanille kerrotaan.

Ei minulla oikeastaan näiden kokemusten kanssa olekaan siis minkäänlaista playbookia. Tunnelma on todellakin lähinnä playing along ja "Kunhan saan olla elossa".

Joitain, giffienkin innoittamia, peliajatuksiani silti:

Clooney appearing looney.

1. Suhdepelit
Ruoho saattaa tuntua houkuttelevalta useammassa paikassa. (Olen niin jo periaatteita ja mainettani rakastava ihminen, että kiinnostuneena kyllä mietin, missä aineissa minun tulisi olla, että ketään pettäisin.) Minua saa pettää. Asioita tapahtuu. Ymmärrystä yritän löytää ja asiat sovitaan rauhassa, kunhan tapahtumasta kerrotaan heti. Kehoni on temppelini, ja jos joku ajattelee vain itseään huorissa dippailun jälkeen, asuu temppelissäni täysi saatana... Ja kyllä, nimitin myös ns. normaaleja varattuihin miehiin innostuvia naisia huoriksi. Itseä ei varatut miehet voisi vähempää kiinnostaa, sillä pettäjiin ei vain löydy mitään yhteyttä tai arvostusta. Jos joltakulta naiselta löytyy, on tällainen persoona aika mitätön muutenkin. Eipä luulisi nimityksillä olevan enää kovin väliä. Huora, joka saa palkaksi pari kaunista lässytystä ja elossa olemisen tunnelmaa.

Kaiken kaikkiaan, Ashley Madisonit ja muut: Haloo? Eroaminen ja ylipäätään ennen mahdollista sormustelua hankittu avioehto, anyone? Ei varmaan olla päästy lapsena tarpeeksi käymään salaa karkkikaapilla.

Suit yourself. Next town.

2. Miljöö haltuun -pelit
Toisaalta se joltain nykyään tuntuva suhde vaatisi kai vähän paikoilleen juurtumista. Onneksi "maailmanmatkaajana" on tullut kaupunginvaihtamisien nautintoa koettua: reissaaminen ja yksinään uusiin paikkoihin kotoutuminen tuntuu periaatteessa yhtä kiinnostavalta "peliasetelmalta" kuin se utopistinen, rento, ei-pelillinen rakkaus.

Love the game. As an observer. Thank you. (Tämä gif mielenkiintoisesti pysähtyy muutamien minuuttien jälkeen. Spookiness tosin sopii itse asiaan kuin nyrkki silmään.)

3. Bilepelit
Vilkaisin blogin aiempia kirjoituksia. Bileliskosta sanon myöhemmin kertovani. Tulkoon se nyt tehdyksi... Olen nuorempana tietenkin heiluttanut persettäni tanssilattioilla. En väitä, etten tuohon tulisi enää sortumaan, mutta parhaat bileet vietetään nykyään pikkareilla omassa kämpässä (verhot kiinni). Kappaleetkin ovat luonnollisesti innostavampia kuin useimmiten baareissa, ja riippakivestä eli laukusta ei tarvitse huolehtia. Toisaalta kavereiden kanssa tanssiminen (yleensä siis baarissa) on kyllä todella hauskaa silti.

Nykyään, muutaman kerran vuodessa, tuntemattomien ihmismassojen illanviettoihin eksyessäni olen silti enimmäkseen lähinnä katsetta ja tarkkailua. Tähän sopii myös itselle myöntämäni "lupa": menen todellakin ja sanon edelleen vaikka suoraan mahdolliselle kohteelle olevani hänestä kiinnostunut. En edes tulisi toimeen kaikenlaisia katseenvälttelypelejä ja muita hippaleikkejä liikaa kaipaavan ihmisen kanssa.
 
Bileliskoni vahtaa lisäksi kuolaten ihmisten vaatteita ja laittautuneisuutta. Oikeastaan rakastan muotia (enimmäkseen kekseliäisyyttä ja uusia ratkaisuja, rahasta siis viis). Ja missä ihmiset olisivatkaan villimmin pukeutuneita kuin iltamenoissa! Tätä aspektia ajatellessa tuntuu muuten pahalta, että syytän Tuhkimoa teennäisen oloisesta verhoissa huuhailusta edellisessä kirjoituksessani. Ehkä tyttelillä onkin vain kovat intohimot sisustukseen, josta taas en ole hirveästi kiinnostunut.

***

Jotta muut saisivat tästä itseäni esimerkkinä käyttävästä pelien pohdinnasta enemmän irti, lopetteluna on omaksi elämänohjeeksi muodostunut rimpsu. (Hei! Tämähän on muuten itse asiassa runo eli se vähän karsastettu tekstimuoto. Tosin kivijalkaklassikot ovat aina oma lukunsa.)

All the world's a stage,
And all the men and women merely players;
They have their exits and their entrances,
And one man in his time plays many parts – – .
– William Shakespeare

Elämän hetkellisyys kannattaa tosiaan pitää mielessä, tähtäsi sitten nautintoihin tai, suositellummin, joidenkin suurempien tavoitteiden saavuttamiseen.

Miesmakutyytyväisyyttä

Eräs ihminen on palannut kaupunkiin. Tai vain edelliseen työpaikkaansa. Hänellä on lasit ja fiksut, eläväiset silmät. En oikeasti tiedä ihmisestä mitään. Todella mukavalta hän silti vaikuttaa.

Sen verran miehen vilaukselta näkeminen iski tajuntaan, että tuli viime yönä nähtyä unta korvikkeestaan (tarpeeksi häntä muistuttavasta hahmosta). En siis tiedä varsinaisesta miehestä tosiaan mitään. Näen häntä hetkellisesti ehkä kerran viikossa. Unia näen muistaen nykyään maksimissaan myös kerran viikossa, joten tämänkin puolesta tuntuu herra vaikuttaneen.

Olen vahdannut aika innoissani Hannibal-sarjaa. Will Graham on hahmona ollut ainoa, johon olen kirjoja lukiessa periaatteessa ikinä vakavammin ihastunut (teininä tapahtunutta). Kaikki lukemani kirjat ovat siis mukana laskuissa. En aluksi pitänyt Hugh Dancyn Grahamista. Se ei vaikuttanut paremmalta kuin Edward Nortonin hahmo, jonka olin hyväksynyt. Aika pian kuitenkin Dancyn näytteleminen vei voiton. Filmiaikaakin enemmän tosin: ehtii nähdä hahmoa hääräilemässä koiriensa kanssa ja muissa harrastuksissaan.

nbc.com

Unessa on selvitetty juuri jokin murha. Mieheltä on lähtenyt luultavasti kiinnioton tilanteessa tukko hiuksia päästä. Katselen päänahkaa ja hoivailen sitä parhaani mukaan. Mielenkiintoisin tapahtumakohta on miehen nukahtaminen kylkiluideni päälle. Kuulostaa epämukavalta, mutta tämähän on uni. Lisäksi mieskin on sen verran laiha, että tämä voisi osittain onnistua.

Ennen nukahtamista on tietenkin riisuttu silmälasit... Minulla on jossain määrin naurettava fetissi silmiin ja tätä kautta myös laseihin.

Periaatteessa ärsyttää, että tosielämän ihmisen näkemisen muistoa tulee hämmentämään tällainen uni. Olen silti ollut taas aivan innoissani miesmaustani. Vaikka eipä laiha rillipää takaa hyvää luonnetta. Paremmat mahdollisuudet taitaa silti olla verrattuna kovinkin pullistelijoihin.

Olen olevinani taiteellinen ihminen. Joka tapauksessa lähinnä ne miehet, joiden takia alkaa täyttyä paperit riipustuksilla, sävellyksillä ja sähellyksillä, tuntuvat todella tärkeiltä. (Lisää syitä nettideittailun hylkäämiseen: siinä maailmassa tätä ilmiötä ei tapahtunut... ihminen pitää päästä näkemään liikkeessä ilman, että tietää hänestä tai hänen tilanteistaan paljon mitään.)

Ja sitten runoja tekemään... Haha ei. Tuohon en ole mennyt. Sähellykset ovat tähän asti pysyneet sellaisina, että niitä pystyy ilman ihan liikaa häpeänauramatta antamaan tutuille haukuttavaksi. En ole oikein runoista ymmärtänyt, kuinka tuo onnistuisi. Suoraan sanottuna, paljastettakoon, mieleni tekee haukkua periaatteessa joka runo (tuttujenkin) maan rakoon. Runot eivät ole edes lyriikoita... mitä niillä tekee... proosallisempaan tekstiin voi tunkea myös verbittömiä pisteiden välejä. No, miten vain.

Toivottavasti näen lisää unia. Ja oikeasta ihmisestä mielellään. Voisin tietenkin koettaa myös lähestyä häntä. En tosin ainakaan töissä. Ehkä näemme jossain vapaa-aikana. Aika epätodennäköiseltä kylläkin tuntuu.

Olen muuten päättänyt taas, että minähän tulen tekemään aloitteita, jos kiinnostaa. En annakaan siis miehen olla välttämättä metsästäjä. Ehkä tulen elämään lopun elämää yksin, koska A. olin hullu B. yritin olla mies C. huumorintajuni ei näkynytkään jne. jne. jne.

"Kristen Wiig using some subtle seduction techniques."

Yks hailee. Olen joka paikassa paremmalla tuulella, kun mielessäni on se, että lähestyn itse kiinnostavaa ihmistä. Voin olla neutraalisti niin silmiin katseleva ja päivästä riippuen myös avoin kuin huvittaa, koska päässä ei pyöri sitten (halutessani) miehiin liittyen se, millaiselta tuhkimolta minun mahdollisesti kannattaisi näyttää. Tiedättehän... Tuhkimo ilmestyy paikalle juhliin eli huomio huomio prinssille tarjolla, mutta huuhailee viattoman oloisena muistaakseni verhoista ja vastaavista kiinnostuneelta näyttäen (hohhoijaa!).

Onneksi miesmakuni onkin sellainen, että ukko varmaan olisi ihan hyväksyvällä tuulella sen suhteen, että itse sanoin ensimmäiset sanat.

Raha aha aha

Olen jo vähän kierrellyt rahan aihetta. Omistan sille lopulta ihan oman kirjoituksen. Aloitetaan tositarinalla kesältä 2013.

Istumme kaverin kanssa pubissa. Odottelen pääseväni rääkymään lavalle uudestaan ja uudestaan ("Karaoke?" "Oke oke!"). Baaritiskiltä vilkuilee pöytäämme 3-kymppinen mies. Lopulta hän lähestyy ja kysyy suoraan, pääseekö hetkeksi jututtamaan. Mies näyttää täysijärkiseltä, selvältä, ja kysymys on mukavilla elkeillä esitetty. Lisäksi minä ja kaverini saatoimme ihan kaivata uuden ihmisen höpinää. Päästämme miehen pöytään.

Hän kehuu lauluamme, kyselee elämästämme ja kertoilee omastaan. Ilta muodostuu hauskaksi. Uuden ihmisen uudet puheenaiheet ovat virkistäviä. Etenkin kun olen tainnut päästä jo puolen vuoden aikana "miestenhylkäämisessä" siihen vaiheeseen, että ukot kiinnostavat neutraalisti ihmisinä ilman kaunoja tai ennakkoluuloja. Eniten tilanteessa olen kiinnostunut muun muassa kaverini käytöksen tarkkailusta (pysyi meno tyylikkäänä ja samanoloisena verrattuna kaksinolomme tilanteeseen), miehen tarinoista yrittäjäelämästä ja hänen järjettömän kuuloisesta stooristaan liittyen katkenneen jänteen käyttäytymiseen ja sitten sen takaisin metsästämiseen.

Tarinaseppo viipyykin seurassamme ajateltua kauemmin. Vaihdamme itse asiassa jopa paikkaa hän mukanamme. Hieman vauhdikkaammassa paikassa, parin tunnin tuntemisen jälkeen, alkaa tapahtua. Mies osoittaa suorempia kiinnostuksen elkeitä kohtaani. Huvittavasti hän muun muassa tykkää selvästi ja sanoillakin kyttyrää, kun jututan vieressäni toisessa pöydässä istuvaa todella yksinäisen näköistä miestä.

Vaihdamme huonetta paikassa numero 2. Yksinäinen mieskään kun ei välttämättä tuntunut ymmärtävän, etten koko iltaa hänen kanssaan sentään suunnitellut puhuvani, vain pari piilorohkaisevaa sanaa kuin liikkeellelähdön potkuksi.

Yrittäjämies pääsee uudessa nurkkauksessa itse asiaan. Viinaakin on kaikilla jo sopivasti koneistossa. Onneksi kaverini on vieressä neutraloimassa tilannetta. Muuten saattaisin kuumentua paljon enemmän. Mies arvuuttaa palkkatasoaan. Arvaan tonniluokan oikein. Olen jossain määrin haka tässä. Kertoihan mies yrityksestään minun kuunnellessa haukkana. Mies katsoo ylpeänoloisena tiiviisti silmiin. Katson rauhallisena ja tarkkailuuni keskittyen takaisin. Olen oikeasti tietenkin ihan tärinöissäni. Mieleen tulee väkisinkin, mitä kaikkea sellaisella palkalla saa. Silmieni edessä vilahtelevat mukavat puitteet. Mutta etenkin mies vaikuttaa yhä hymyilyttävämmältä...

... Tarkkailukohteelta! En voi uskoa, että tämä kortti otettiin näillä elkeillä käyttöön. Sisäisesti tärisen naurusta niin, etten edes sitten intoudu määkimään mitään seuraavaa: "Olenko vaikuttanut kovinkin rahan perään olevalta? Hitot! Olen suuri romantikko!" Ei huvita siis alkaa hetkellisen kuumakalle-leimahduksen jälkeen vittuilemaan. Tämä leppoisa partaani nauraminen on hauskaa.

Lisäksi optimistinen palkka-arvaukseni ja sen oikeaan osuminen lämmittävät. Mies on aiemmin kertonut leväperän kuuloisista kumppaneistaan. Jos sillä tilanteella pääsee noinkin moniin tonneihin, tuntuu yrittäjyys taas houkuttelevalta. Näen itseni rentoutumassa terassini aurinkolöhössä bloody mary tassussa. Terassi ja muu ovat vain minun käytössäni. Maksan sopestani itse.

Ei varmaan tarvitse sanoa, että emme nähneet miehen kanssa enää tuon baarireissun jälkeen.

***

Rehellisyyden vuoksi voisi mainita senkin tulkinnan, että mies oli yksinkertaisesti vain ylpeä omalla yrityksellään taiotuista rahoista. Voisihan tuohon tapaan kehuskella miehillekin. Kehuskella ilman siis seksiin liittyviä taka-ajatuksia saaden jotain nautintoa ihmisten reaktioista. Tätä vastaan sotii hieman tosin ainakin kyseiseen tilanteeseen liittyen kaverini repäisy "Teillä on selkeästi jokin yhteys! Ikäkin meni oikein..." ja miehen tyytyväisen kuuloinen hymähdysvastaus. Paikassa 1 olin arvannut siis iän heti vuodelleen oikein.

No, oli miten oli. Perseen ostaminen ei onnistu.

Tuo kesän tapahtuma palautui mieleen, kun tuli tässä hiljan pikaluettua Sami Rajakylän Pätkärunoilija. Täytyy sanoa, että oli kyllä enimmäkseen paska kirja. Onneksi vain lainattu. Muutamia hauskoja sanakäänteitä ja plussaa myös rajusta rehellisyydestä, mutta kirjasta jäi mieleen vain pari hyvää ajatusta. "Hei, jaksoinkin lukea koko lätinän, jotta pääsen aukomaan päätäni..." oli tosin ehkä suurin tapahtuma. Jätän huonoja kirjoja kesken, enkä edes häpeä. Hyviin ei jäisi muuten aikaa. Ihmiselo on aika rajallinen, mutta maailman tekstimäärä ei.

Varmaankin kirjan takakannen ehdottelun täyttymättä jääminen osaltaan ärsytti: "Pätkärunoilija voi herättää naislukijassa uinuvan hoivavietin ja nukuttaa miehessä kytevän kateuden." Omaa esikoiskirjaansa nykertelevien muiden miesten kateus varmaan pysyykin unessa. Mutta siis, ei paljon hoivavietit heränneet tyttöystäväänsä pettäneelle, yksin jääneelle, itsensä hoitamisen hyljänneelle ja valittavalle hahmolle, jolla on kuvassa näkyviä nerokkaita teesejä.

"Juuri näinhän se menee", miettii pikkuinen.

Toisaalta ehkä maailmassa jo niin räikeän suuri osa toimii kuin seuraavassa biisissä (löytö, törmäsin sattumalta, Sabotagen tämän tempon kipaleita pystyykin kuuntelemaan):

– Lisää ylimääräst tuskaa ku nykyää luotolle on uus musta –

 

Telkkarissakin taitaa olla useampi ohjelma älynsä hukanneista roinanhaalijoista tai siis shoppaajista.

(Vaikka ei sinällään... Koko maailman velkatilanne alkaa muistuttaa yhtä korttipelilempparia, herttaa: Vältä pistekortteja ja pisteitä [= kuvitellusti velkaa]. Vaihtoehtoisena strategiana koeta haalia pisteitä niin maan saatanasti. Vaihtoehdossa numero kaksi onnistuessasi saat syötettyä kaikki pisteet moninkertaisesti muiden kärsittäväksi.)

Ehkä moni mimmi kärsii kuitenkin siitä, että hämmentävän harvat miehet tuntuvat olevan vapaita mauttomista tuputtamisista ja elintasoleijumisista tai pahemmassa tapauksessa oikein viehättävistä gold digger -ennakkoluuloista. Vaikka onpa tuosta hupiakin. Ääneen tulee naurettua myöhemmin tilanteita miettiessä. Ei vielä ole tapahtunut naurua miesten naamaan suoraan. Tilanteen hämmentävyys ja sitten toisen tarkkailusta kovasti kiinnostuminen ovat hillinneet tarpeeksi. Vaikka olisihan päin naamaa höröttäminen varmaan havahduttavaa.

Tosin nykyään tuntuu muuten tuo raharevoista vainoharhailu ja kaunailu olevan vielä yleisempää kuin "sinisilmäinen" lahjojen ostelu tai tuputtaminen. "Varmaankin kans vain rahan perään" -leima otsassa jo ennen tutustumista ei hirveästi ajatuksena kyllä naurata.