Aloitin blogin, koska ajattelin tämän harrastuksen tuovan uutta, erilaista, nimetöntä ja toivottavasti todella suoraa kommunikaatiota elämääni. En ole kyllä lopettamassakaan. Varsinkin kun esimerkiksi muiden blogeissa on hauskaa aukoa päätään, ja mielestäni päänaukojilla pitäisi olla jokin oma piste, jossa muut voivat halutessaan ihmetellä... eli päänaukojien on reilumpaa antaa iskuja ilman liiallista otteista lipeämistä omalta osaltaan.
Blogin aiheeksi otin ihmissuhteet ensimmäisenä syynä ihan sen takia, että kommentoijana sanainen arkku tekee mieli avata juurikin muiden ihmissuhteisiin liittyvien kirjoitteluiden äärellä. Toisekseen siksi, että ajattelin tämän harrastelun täyttävän hyvin myös oman elämän mielenkiintoani liittyen ihmissuhteisiin. Minulla on aina ollut rakkaussuhde sanoihin, niiden yhdistelemiseen ja tarinoihin. Suunnitelmissa on ollut kertoilla blogissa kaikenlaista liittyen muiden sinkkujen, parien, tuttavien, tuntemattomien, varattujen, pettäjien jne. käyttäytymiseen seurassani tai vain havaintopiirissäni. Juttua riittäisi ihan selibaatissakin, sillä olen luonteeltani muutenkin tarkkailija. Taisin jo kertoa, kuinka ylipäätään koen ihmisten lähettyvillä havaintojeni ja aistieni käyttäytyvän rasittavasti ylikierroksilla. Kuin haluaisin huomata mahdollisimman paljon.
Parina viime päivänä olen alkanut huomata kuitenkin merkkejä ihan itsessäni. Minulla lienee OCD-taipumus. Ei lääkäreiden diagnosoimana kylläkään. Olen itse päätynyt tuohon määritykseen jo vuosia sitten. Taipumukseni kohteet ovat onneksi pieniä, mutta sitäkin naurettavampia. Tiedän olevani jotenkin ajatuksellisesti hukassa ja ahdistunut, kun alan nypeltää uudestaan jo valmiiksi saamiani tekeleitä, olivat ne sitten paperilla tai koneella. Tosin ainakin koneella esimerkiksi tekstien muokkaus ja hiominen onkin lähinnä suositeltavaa. Mutta se, että alan esimerkiksi päiväkirjoistani (niitä kirjoitan käsin: rentoutuminen verrattavissa käsitöihin) sulkea aiempien kirjoitusten auki jääneitä kirjaimia... selvä merkki.
Tuli tässä katsottua eilen The Adjustment Bureau. Möllötin vain kämpillä, ja eteen sattui tuo elokuva, jota en edes trailerina muistanut. (Hieman spoilausta muuten tässä kappaleessa.) Elokuvan tarinassa pääosassa tuntui olevan ainakin minulle (omassa havaintotilanteessani) se, kuinka mies ja nainen eivät saisi tavata, koska he riittäisivät toisilleen. He eivät yhdessä ollessaan tavoittelisi enää asioita, jotka mahdollisesti muuttaisivat maailmaa.
Seksuaalinen ja rakkaudessa turhautuminen saavat tosiaan ehkä aikaan kaikenlaista. Tiedänhän tuon itsekin muistellessani vanhaa, parin vuoden mittaista itkurupeamaani, jonka aikana onnistuin täyttämään mielenkiintoisen määrän papereita kaikenlaisella.
Yksi mahdollinen ilmaisu tuolle toiminnalle olisi varmaan muistaakseni eilisessä elokuvassakin vilahtanut filling the void. Tämä tulee mieleen nykyään onneksi vain meinatessani upota pakkomielteiseen toimintaan. Se järkevämpi valkoisen paperin valtaaminen ei ole enää pitkään aikaan (kahden vuoden itkusta päästyäni, noin vuosia sitten) tuntunut energian surulliselta kohdistamiselta: kuin olisin löytänyt uudestaan sen villin lapsen, joka julisti jo pienenä keskittyvänsä maailmanvaltaamiseen ja hoivailevansa lähinnä eläimiä... sisimpäni ajalta ennen hormoneja ja etenkin kulttuurin syöttämää tavoitekuvaa.
Kuitenkin viime aikoina olen ollut ajatuksellisesti vähän liikaa jumittuneilla urilla. Eilen ja tänään päässäni alkoi soida seuraava kappale, joka lähtee loopilla pyörimään, kun tajuan kömöilleeni jossain asiassa upeasti. Onneksi, kuten kappaleestakin kuulee, liittyy asiaan myös paljon koko tilanteelle ja itselleni hymähtelyä. (Laulu maalinjuhlintaa, mutta se on aina mielestäni kuulostanut kettuilulta.)
Cockerel Chorus – Nice One Cyril
Olen siis tosiaan aloittanut ihmissuhteisiin ja seksiin liittyvän blogin. Osaltaan varmaan näiden asioiden miettimisen takia olen jossain vaiheessa onnistunut pääsemään sellaiseen puutteeseen, että naureskelen möläyttäväni tämänhetkiselle kohteelleni Kaunissilmälle (miehekäs nimitys, mutta, öhm, tuli sydämestä) jotain vielä hämmentävämpää kuin puolilegendaarinen "Olen tosi ihastunut suhun" -pommini joskus aiemmin eräälle toiselle.
Onneksi tämän kaiken kirjoittaminen jossain määrin hillitsee ja vieroittaa omasta tilanteesta, siitä huvittavasta puutteesta siis. Alkoi tuntua jo todella tyylikkäältä (tosin samanaikaisesti ihanan pienestä innostuvalta), kun tämänhetkinen hahmoihastus pyöri painajaisissaan, ja minusta joka hönkäys ja etenkin äännähtely oli vain niin uskomattoman seksikästä. Olin mielessäni jo aivan siirtynyt ruudun toiselle puolelle ja hetken rauhoittelun ja silittelyn jälkeen hyökännyt kunnolla miehen kimppuun. Mielikuvissani taisi olla jotain hien nuolemista kaulalta ja muuta eat you up -meininkiä.
 |
| Will herää painajaisesta. Jakso 1:11. Kuva ruutu.fi:stä. |
Itse asiassa sittenkin, noiden parin edellisen lauseen naputtamisen jälkeen, ei tilanteeni kauempaa katsominen tunnukaan ihan onnistuvan. Voisin koettaa rustata vaikka seksinovelleja. Ainakin tunnelma olisi sopiva. Tosin olin jo varannut illan kauneushoidoille. Näen varmaan Kaunissilmänkin taas pian.
Seuraava kappale soikoon paljon ensi päivinä (ei ehkä kuitenkaan muiden kuullen). Enpä ainakaan sano asiaa ääneen Kaunissilmälle, mutta oma tilanteelle naureskeluni olisi hyvällä tasolla. Ja hymyhuulethan...
Touch And Go – Would You
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti