Miesmakutyytyväisyyttä

Eräs ihminen on palannut kaupunkiin. Tai vain edelliseen työpaikkaansa. Hänellä on lasit ja fiksut, eläväiset silmät. En oikeasti tiedä ihmisestä mitään. Todella mukavalta hän silti vaikuttaa.

Sen verran miehen vilaukselta näkeminen iski tajuntaan, että tuli viime yönä nähtyä unta korvikkeestaan (tarpeeksi häntä muistuttavasta hahmosta). En siis tiedä varsinaisesta miehestä tosiaan mitään. Näen häntä hetkellisesti ehkä kerran viikossa. Unia näen muistaen nykyään maksimissaan myös kerran viikossa, joten tämänkin puolesta tuntuu herra vaikuttaneen.

Olen vahdannut aika innoissani Hannibal-sarjaa. Will Graham on hahmona ollut ainoa, johon olen kirjoja lukiessa periaatteessa ikinä vakavammin ihastunut (teininä tapahtunutta). Kaikki lukemani kirjat ovat siis mukana laskuissa. En aluksi pitänyt Hugh Dancyn Grahamista. Se ei vaikuttanut paremmalta kuin Edward Nortonin hahmo, jonka olin hyväksynyt. Aika pian kuitenkin Dancyn näytteleminen vei voiton. Filmiaikaakin enemmän tosin: ehtii nähdä hahmoa hääräilemässä koiriensa kanssa ja muissa harrastuksissaan.

nbc.com

Unessa on selvitetty juuri jokin murha. Mieheltä on lähtenyt luultavasti kiinnioton tilanteessa tukko hiuksia päästä. Katselen päänahkaa ja hoivailen sitä parhaani mukaan. Mielenkiintoisin tapahtumakohta on miehen nukahtaminen kylkiluideni päälle. Kuulostaa epämukavalta, mutta tämähän on uni. Lisäksi mieskin on sen verran laiha, että tämä voisi osittain onnistua.

Ennen nukahtamista on tietenkin riisuttu silmälasit... Minulla on jossain määrin naurettava fetissi silmiin ja tätä kautta myös laseihin.

Periaatteessa ärsyttää, että tosielämän ihmisen näkemisen muistoa tulee hämmentämään tällainen uni. Olen silti ollut taas aivan innoissani miesmaustani. Vaikka eipä laiha rillipää takaa hyvää luonnetta. Paremmat mahdollisuudet taitaa silti olla verrattuna kovinkin pullistelijoihin.

Olen olevinani taiteellinen ihminen. Joka tapauksessa lähinnä ne miehet, joiden takia alkaa täyttyä paperit riipustuksilla, sävellyksillä ja sähellyksillä, tuntuvat todella tärkeiltä. (Lisää syitä nettideittailun hylkäämiseen: siinä maailmassa tätä ilmiötä ei tapahtunut... ihminen pitää päästä näkemään liikkeessä ilman, että tietää hänestä tai hänen tilanteistaan paljon mitään.)

Ja sitten runoja tekemään... Haha ei. Tuohon en ole mennyt. Sähellykset ovat tähän asti pysyneet sellaisina, että niitä pystyy ilman ihan liikaa häpeänauramatta antamaan tutuille haukuttavaksi. En ole oikein runoista ymmärtänyt, kuinka tuo onnistuisi. Suoraan sanottuna, paljastettakoon, mieleni tekee haukkua periaatteessa joka runo (tuttujenkin) maan rakoon. Runot eivät ole edes lyriikoita... mitä niillä tekee... proosallisempaan tekstiin voi tunkea myös verbittömiä pisteiden välejä. No, miten vain.

Toivottavasti näen lisää unia. Ja oikeasta ihmisestä mielellään. Voisin tietenkin koettaa myös lähestyä häntä. En tosin ainakaan töissä. Ehkä näemme jossain vapaa-aikana. Aika epätodennäköiseltä kylläkin tuntuu.

Olen muuten päättänyt taas, että minähän tulen tekemään aloitteita, jos kiinnostaa. En annakaan siis miehen olla välttämättä metsästäjä. Ehkä tulen elämään lopun elämää yksin, koska A. olin hullu B. yritin olla mies C. huumorintajuni ei näkynytkään jne. jne. jne.

"Kristen Wiig using some subtle seduction techniques."

Yks hailee. Olen joka paikassa paremmalla tuulella, kun mielessäni on se, että lähestyn itse kiinnostavaa ihmistä. Voin olla neutraalisti niin silmiin katseleva ja päivästä riippuen myös avoin kuin huvittaa, koska päässä ei pyöri sitten (halutessani) miehiin liittyen se, millaiselta tuhkimolta minun mahdollisesti kannattaisi näyttää. Tiedättehän... Tuhkimo ilmestyy paikalle juhliin eli huomio huomio prinssille tarjolla, mutta huuhailee viattoman oloisena muistaakseni verhoista ja vastaavista kiinnostuneelta näyttäen (hohhoijaa!).

Onneksi miesmakuni onkin sellainen, että ukko varmaan olisi ihan hyväksyvällä tuulella sen suhteen, että itse sanoin ensimmäiset sanat.