Joskus jo aikoja sitten kirjakaupasta tarttui mukaan Frank Cottrell Boycen Millions, joka tuli lomalla sitten vihdoin luettua. Kirja on itse asiassa lastenlukemisiksi luokiteltava. Eipä paljon menoa haitannut. Etenkin, kun osa ajatuksista ja assosioinneista on paljon virkistävämpiä kuin monissa aikuisten kirjoiksi "pääsevissä". Kirjassa äitinsä menettänyt poika näkee pyhimyksiä ja enkeleitä harhoissaan. Ja etenkin rahaa juonessa piisaa. Oman suhteeni rahaan jätän nyt pohdinnaltaan tälle tasolle: hyvä määrä rahaa tuo vapautta ja itse ansaittuna tunnetta pärjäämisestään. Toinen enkeliviihde oli jossain määrin se perheen yhteinen kiteytetty elämänfilosofialeffa It's a wonderful life.
En ole ihan varma johtuuko neutraali suhtautumiseni huoratarinoihin muun muassa noista yllä mainituista hyvän mielen tuojista, vai olenko jotenkin jo kyllästynyt koko huora-aiheen päivittelyyn tai edes ajatteluun. Ja kerrottakoon, että perheeni tai etenkään itse en ole enää pitkiin aikoihin ollut joulua tai vuodenvaihdetta liiaksi traditioineen kunnioittava. Tärkeintä on ollut lähinnä vapaapäivät ja viihtyminen juurikin tarinoiden ja ruuan parissa. Vaikka en kyllä edes luule jonkun ihmettelevän sitä, että esimerkiksi joulun viihde ei ollutkaan vain idyllisiä siirappitarinoita pullollaan.
Huorien tarinoita on viime aikoina vilissyt niin vilkuilemissani blogeissa kuin katselluissa kotimaisissa "hyväksikäyttöpassioissa": jouluna tuli luettua Tervon Layla ja katsottua leffana (aiemmin luettu) Puhdistus. En jaksanut saada hernettä nenääni ajatellen sitä, että periaatteessa vain toinen sukupuoli pitää yllä aika kamaliakin ihmiskohtaloita. Olen joskus tuosta ollut muistaakseni enemmän ahdistunut. Nykyään yksi viehättävä ajatusjuoksuni saattaa olla jopa se, että mielenkiintoista, jos toisen sukupuolen saa itse tavallaan orjuutettua seksillä noin mielipuolisuuteen saakka. Ja toki olen kuitenkin kiitollinen, että saan elää maassa, jossa ei tarvitse naisena pelätä ihan järkyttäviä kohtaloita.
 |
| Niin paljon huorat olivat näköjään joululomavierailulla mietinnässäni, etten pystynyt aloitussanana keksimään muuta kuin tuon vosut. Vasta pelin loppuvaiheilla tuli mieleen, että samoilla kirjaimilla voi tehdä myös sanan sovut. |
Horoiluksi tuota voi sanoa omalta osaltani sen perusteella, että jälkeenpäin enemmän itselle rehellisenä tajusin tapailussa olleeni liikenteessä paremminkin laskelmoiden kuin tunteikkaana.
Oikeastaan olen aivan mielissäni, että tuosta tapailusta tuntui tulevan lopulta aika paljon turpaan. Myöhemmin koko tapahtumaketjua ajatellen toimin niin epätoivoisesti ja kuin biologinen kello tikittäen, että sitä naureskellessa tuntuu kuin olisin päässyt melkein liiaksi eroon manioista liittyen siihen, että juuri parisuhde tuo jonkin suurimman täyttymyksen elämään.
Viimeisin tapailuni ei varsinaisesti aiheuttanut säväystä ainakaan alusta alkaen. Tutustuimme netin deittipalstan kautta. Myöhemmin olen muuten tullut siihen tulokseen, että periaatteessa kai kukaan niiltä palstoilta ei tule ainakaan itselle aiheuttamaan sellaista säväystä, jota ei oltaisi aika helposti tosielämän tilanteilla ja tutustumisilla peittoamassa; koko nettideittihommassa on kovasti postimyyntimorsioiden ja -sulhasten tunnelmaa, vaikka osapuolet mahdollisimman rehellisellä ja sarkastisella mielellä yrittäisivätkin olla liikenteessä. ... Niin, oma viimeisin ja netistä alkanut tapailuni ei iskenyt heti alussa, mutta koska en keksinyt mitään vikaakaan, en lyönyt hommalle loppua. Välillä oli nopeasti edenneissä lepertelyissä ja perusolossakin tunnelma, että jokin on pielessä. Ajattelin tuon menevän sen piikkiin, että toinen leperteli minua helpommin ja valittaja-vainoharha-introverttini taas vain itsekseen mäkisee. Joissain kohdin ajatukseni olivat jo todella naurettavia: voisinhan tosiaan siirtyä jo ”varsinaiselle tasolle” elämässäni... lapsia ja monen huoneen omistusasuntoa. Meillä oli perheenperustamishaluja ajatellen ehkä sopivat iät kummallakin. Mies oli pari vuotta minua vanhempi. Huomionarvoisempaa oli, että hän sanoi suoraan haaveilevansa perheestä.
Lopulta kuitenkin tuli tosiaan turpaan aika karusti ja etenkin huvittavasti ajatellen alkulähtökohtiani ja käyttäytymistäni verrattuna toisaalta tositunnelmiini. Lähettelin lopulta itsekin lepertelyviestejä ja ikävöintihuudahduksia, vaikka tunnelmani eivät välttämättä olleet muuta kuin "En jaksa enää sinkkuilla, ja tyypissä ei ole vikaa". Köniin tuli siis siinä muodossa, että olin itse ollut lähinnä aiemman laastari ja lisäksi koko ei-vikaa-ihmisarvioni paljastui aika netti-imagostaan riippuvaiseksi huoripukkiuran miettijäksi. Olisi ehkä kannattanut juosta karkuun jo siinä vaiheessa, kun huomasin tyypin hehkuttavan netissä pari minuuttia seksin jälkeen saaneensa pillua. Joviaalisti viittasin kintaalla, kun tuon huutelun paikka oli sellainen, jossa minua henkilönä ei kukaan olisi keksinyt.
(Kuinkahan paljon tulen itse olemaan suhteessa esimerkiksi tämän blogin kanssa verrattuna mahdolliseen [aika epätodennäköiseen] treffailuun? No, se on sen ajan murhe. Ja toisaalta olen aina ollut suhteessa omiin päiväkirjoihin, jotka tälläkin hetkellä muun muassa hillitsevät kaiken täällä paljastamista.)
Tavallaan voittajaoloa pönkittääkseni olen joskus kyseistä viimetapailun tarinaa kertoessani maininnut, että tyyppi on sittemmin vinkunut tapailun jatkamista, mutta eipä tuollaisen ihmisen kaipailuilla ole edes oman imagon pönkittelyyn mitään väliä. Oi, joku huoristakin haaveilija kaipaisi minua, hip hei.
Se viimeisimmästä tapailukokemuksestani. En tiedä, kuinka nopeaan tulee seuraavaa. Olen jotenkin kauhukseni ymmärtänyt, että minulla pelailu useimmiten menee ihan toiseen suuntaan kuin välttämättä yleensä. Ainakaan yleensä siis naisella. Saatan esittää kiltimpää ja avoimempaa kuin pitäisi sen takia, että olen oikeasti todella umpiossa oman itseni kanssa (viihtymisen ja rakastamisen suhteen, kyllä, myönnettäköön). Tsemppaan siis itseäni avoimeksi joissain muissakin tuttavasuhteissa, ja niistä sitten saattoi tarttua tuo kirkassilmäisenä pöllöily myös muualle eli miehiin tutustumiseen.
Viime aikoina, viime vuotena, olen kuitenkin ollut aiempaa enemmän kosketuksissa kolkkoon puoleeni. Eikä minua olekaan paljon kukaan kasvotusten koettanut lähestyä. Facebookissa tai puhelimitse jotkut vanhat tutut ovat juttuja ehdotelleet, mutta vanhat tutut eivät tosiaan kuulu koko asiaan. Minua ei ole siis kasvotusten viime vuotena oikein lähestytty. Onnistuin kai tulemaan sinuiksi toisaalta pienen jääkuningattaren kanssa, ja toisaalta pelkkä tuttavallisuuden toive on nostanut päätään huimasti myös miesten suhteen. Täytyy myöntää joskus meinaisi luonnostaan tulla kauriinsilmäkatseita mielenkiintoisilta vaikuttaville miehille, mutta noiden suhteen sitten pelaan siinä ehkä useimmiten ajatellussa mielessä. Peitän ne katseeni. Olen jossain määrin aika omalla planeetalla liittyen tyhjään ex-historiaani (en ole ikinä ollut kunnon suhteessa, en ole ikinä asunut kenenkään kanssa jne.), että paljonkaan kenenkään kanssa en haluaisi aloittaa tässä vaiheessa sentään lisäksi vielä joillain koiranpentukatseilla.
En tyhjästä ex-taakastani huolimatta miellä itseäni kovinkaan enkeliksi. Pikemminkin päinvastoin olen mahdollisesti aika kaamea akka. Liikaa tosiaan omissa maailmoissaan. Toki välillä harmittelen ja lähinnä ihmettelen historiaani, joka on ajanut näin vain itseensä täydellä sydämellään turvaavaksi. Sitten taas kun ihmistenvälisiä sählinkejä tarkkailee, en koe menettäneeni paljon mitään, etten ole tapahtumia saanut muuten kuin tarinoita kuunnellen ja joitain omia kokeiluja pintaraapien. Onneksi perhe on aivan mainio, joten pahempia traumoja ei ole ainakaan lapsuudesta asti ollut.
En ole viime aikoina tehnyt enää mitään avittaakseni itseäni pariutumismarkkinoilla. Olen kulkenut todella miehekkäissä (urheilulliseksi ehkä miellettävissä) vaatteissa. En ole käynyt illanvietoissa muuta kuin tuttujen kanssa istumassa. Joskus olen käynyt kahviloissa itse asiassa myös yksin, mutta eivät suomalaiset oikein lähesty toisiaan muuta kuin kello yhdeksän jälkeen. Periaatteessa uudenvuoden lupauksena päätinkin, että tämä lintu-kala yrittää palata jonkinasteiseen avoimuuteen liittyen ihmisiin tutustumiseen. Enemmän vihreitä valoja siis ehkä. Vihreitä valoja tuli ainakin tautitestien tuloksista (jes). Mutta tuohan ei siis tarkoittanut, että vapautuneena olisin heti hyppäämässä jonkun silsapallin syliin, pikemminkin päinvastoin.
Olen joskus aiemmin suoraan sanonut miehelle olevani ihastunut häneen. Miehelle, jota en pahemmin vielä tuntenut. Tuo oli aika pommi ja naisenpuolelta pelillisesti ehkä järjetöntä. Kiinnostavinta olisi kuitenkin löytää se puoli taas itsestä, jonka tekee mieli sanoa noin, vaikka hillitä sanapurkauksiani saattaisinkin. (Mies olkoon ihan alussa metsästäjä, vaikka aina paremmin tutustuttaessa löytyy ihmisestä monia, ehkä ristiriitaisiakin, käyttäytymistapoja. Naurattaa esimerkiksi tautitesti-tekstini haukunta säpsyviä miehiä kohtaan, ja sitten heti olisin t a l u t t a m a s s a miestäni jonnekin. Varsinainen jakomieli-justiina. No, säpsymisen karttaminen liittyi ja liittyy enimmäkseen kummastusta aiheuttavaan käyttäytymiseen niinkin luonnollisen kiinnostuksen kohteen kuin oman terveyden suhteen.)
Ensi vuonna voisin joka tapauksessa siis yrittää kulkea muissakin kuin miesvaatteissa hiukset ponnarilla. Voisin käydä myös illanvietoissa avoimemman näköisenä. Pari uutta harrastusta olen suunnitellut myös aloittavani (nuo onneksi enimmäkseen muiden intressien kuin miesten takia). Ja vaikka millään kauriinsilmä-/ koiranpentukatseella en olisikaan vilkuilemassa, voisin alkaa hymyillä muutenkin kuin samoin mitä vanhuksille hymyilen eli liian neutraalisti. Enemmän sähköä kentälle. Flirttailu oli muistaakseni ihan hauskaa.
