sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulunalus...kalsarit

Yksinäisille joulu on tosiaan hankalaa. Voin vain kuvitella tyhjyyttä elämän siinä tilanteessa, kun puoliso on kuollut ja mahdollisesti siunaantuneet lapset eivät hekään jostain syystä muista.

Itsellä on tavallaan ehkä vielä jotain odotettavaa. "Olenhan alle 30-vuotias. Minulla on vielä aikaa saavuttaa utopistisia tavoitteitani tai myöntyä perusreitille, löytää joku kaveriksi kaikista outouksistani huolimatta."

Tuntuu joka tapauksessa kehityksestä jälkeenjääneeltä mennä viettämään joulu vanhempien luo. Näin tein jo 10 vuotta sitten opiskelijana. Samanaikaisesti muut katselevat lastensa innostunutta pakettien availua.

Meinaa iskeä, myönnän, ahdistus ja suru päälle. Luulin olevani tätä vahvempi.

Toisaalta paljon kyrsii se, että olen kai kuin oikein vanginnut itseni nyt pariksi viikoksi pieniin ympyröihin. Ei voi muka lähteä yksin baareihin tai ravintoloihin, koska ei niissä tähän aikaan ole kuin epätoivoa. Yleisesti ottaen vakka löytäisi kantensa, mutta luulen, että ahdistusyksinäisyydestä alkaisi silti vain pelkkää lisää ahdistusta tai teeskentelyä.

Ei oikeastaan ihan tuokaan ärsytä eniten, sillä en taida enää uskoa ulkona tuulettumisiin muutenkaan. Paitsi niiden tuttujen naamojen bongailun suhteen.

Työ hallitsee elämääni liikaa. En voi harrastaa niitä juttuja, joita haluaisin. Joulumatkakin menee lopulta liikaa vuorolistoja palvoessa. Olen alkanut puolivahingossa tai alitajuisesti käyttäytyä töissä melkein kuin potkuja toivoen. En voi uskoa itseäni. On ollut vähän terveysmietintääkin taas, joten protokollien kiltti noudattaminen on heittänyt aikalailla häränpyllyä. En varmaan tähän sukupolveen kuuluvana ikinä muutenkaan pääse eläkkeelle, joten miksi painaa ja painaa vain...? Työkaverit ovat enimmäkseen edelleen kivoja, mutta olen joka tapauksessa osoittanut räjähdysherkkyyteni jo useammin kuin kerran.

Muuttuva työelämä ja edellisen liikkeen sopiva kyltti. Bongattu Vaasassa muutama kuukausi sitten.

***
Välihuomioita:
Kesto-PMS tuntuu vallanneen minut, ja tietenkin myös blogi on alkanut rasittaa ja naurattaa. Tämä on kuin pelkkä nurina-areenani. En tule tänne hehkuttamaan elämäni pienistä kivoista jutuista koskaan. Ne toisaalta ovatkin niin pieniä, että en näe tarpeeksi asiaksi tarinoida muille hyvästä ruuasta, musiikista tai kivasta kirjasta. Tällaisia blogeja on miljoonia.

Kuitenkin... negatiivinen vollotukseni on aivan hirveää. Lisäksi koko blogin kielisolmunimi on alkanut naurattaa kunnolla. Vielä kun täällä on, hmm, noin saman verran kommentteja kuin lipastoni laatikot suovat, olen alkanut vakavasti pohtia pääni ummessa pitämistä. Säilyttänen blogin näkyvissä, kävi niin tai näin. Kommentoimista pitäisi tehdä itsekin muiden blogeissa nykyistä enemmän.  
***

Kai tästä kiva joulu tulee onneksi kuitenkin. Jatkanen vanhempien paikoilla puolikalsareissa huuhailua. Ja onpa sentään molemmat vanhemmat vielä elossa ja aika hyväkuntoisina.

Koska minulla ei tosiaan ole niitä lapsia paketteja avaamassa, ostin omalle sisäiselle lapselleni tässä hiljan Kinder-munan. Aiemmissa teksteissä olen muistaakseni kertonut, kuinka tykkään huvitella ennustamalla sitten lelusta tulevaa. Sain talveen sopien Minnin luistimilla. Minni nyt olikin klassikkotytsyistä aina suosikkini. Jo lapsena sisäinen moralisointimörköni (!) halusi vedellä sekä Iinestä että Akua lättyyn. Aku jahtaa lörppöluomista häilyvää horoa, joka ei osaa päättää Hannun ja Akun välillä. (Jep jep. Aika mestarillista, että saa sarjakuvista aggressiot nousuun.)

Lady In Reeeed...
Tuli eräs päivä mieleen, että Minnin Mikki on nimeltään paljon erästä henkilöä muistuttava. Hänestä olen kertonut täällä myös, eri nimityksellä tietenkin. En oikein tiedä, mitä ajatella. Kaipa pääsin lopullisesti eroon horoskooppien palvontaa muistuttavasta ennustelutavastani.