Tabula rasavilli

Hyvää kesää! Itsellä menee pienissä ympyröissä. Enimmäkseen yksin. Tuosta olen kuitenkin tyytyväinen.

On taas näitä kausia, jolloin on kunnolla ymmärtänyt, kuinka paljon maailmassa on kaikkea tutustuttavaa ja kuinka aika ei vain riitä. Kirjoja, elokuvia, musiikkia, kokkailua. Lista tuntuu kasvavan ja kasvavan. Jossain vaiheessa kuvittelen ehtiväni aina välillä pakertaa omiakin tuotoksia. Myös muualla kuin keittiössä siis.

Pää on oman elämän paineista onneksi vapaa. Kaipa liiankin. Normien tavoittelu on aikamoinen ruotuun ajaja. Koko systeemin alkaessa uskomattomasti vain huvittaa tuntuu, kuin suurin osa väestä eläisi vankilassa. Puhallustalous ja kaverikapitalismissa sätkiminen, go go! En ala vouhottaa täällä liikaa politiikasta ja maailmantilasta. Ei niin kuulu blogiaiheisiin, jotka yrittävät kertoa enimmäkseen yhden ihmisen elämänsä järjestelystä. Vaikuttaa noihin järjestelyihin kuitenkin ympäristö. Siitä rajuin tulkintansa pitää siis ohimennen mainita.

Tabula rasa on myös tuttavien ja ylipäätään ihmisten suhteen. En nyt ole kyllä hetkeen käynyt missään ihmisten ilmoilla kovinkaan tuulettumassa. Tunnen olevani kuitenkin juuri tässä hetkessä, hereillä ja mieluisalla tuulella, tuli vastaan sitten ketä tahansa. Paitsi ehkä, jos vastassa olisi pahimpia yllä mainitsemani vinon systeemin ylistäjiä. Mielenkiinto olisi kai tilanteessa vallitsevin tunne, ja sitten varmaan inho, kun vastapuolelta löytyisi todennäköisesti pelkkää tyhjyyttä tai pelkuruutta. Mutta joo, se tuosta.

Tabula rasaa on tullut aiempiin tuttaviin liittyen esimerkiksi siitä, että heitin hiljaisesti hemmettiin naamakirjastani unelmahahmomiehen. Jo joskus ennen eduskuntavaaleja. Minulla on muutenkin kavereina alta sata ihmistä. Kaikkien tällä hetkellä listoilla pitämieni ihmisten suhteen tunnelma on se, että voin aika vapaasti aivovirrata jutuissani. Ihmiset ovat varmasti kavereitani, tai sitten tavallaan sen verran neutraaleja, että minua ei haittaisi yhtään, jos he alkaisivat jotenkin nähdä kunnolla vaivaa jutuistani. Itsensä vainoamisellaan lopulta nolaa, jos ei ole esimerkiksi keskustelun aikana osallistunut, eriäviä ja parantavia mielipiteitä ajoissa esittänyt ja niin edelleen. Ihmisten mielipiteet muuttuvat, tämähän on itsestään selvää. Mahdolliset kaappaukset vanhoista jutuista eivät kerro liikaa mitään. Vain sen, että vanhoilla vaivaa näkevät eivät itse kai kehity koskaan.

Huomasin siis, että aloin unelmahahmon alun perinkin varmaan väärin ymmärtämiseni tiimoilta miettiä päivityksiäni siltä kantilta, käytetäänkö niitä minua vastaan. Kun tuollainen tulee liian selkeästi edes mieleen, joutaa hämmentävä ihminen muualle listoilta. Vainoharhaa tai ei. Helpompi elämä. Enemmän aikaa keskittyä varmistetusti hyviin tyyppeihin. Outo tilanne oli tavallaan ehkä omakin aiheutus, kun en suostunut kiireiltä ja toisaalta sairastamiselta unelmahahmon ehdottelemiin kahvitteluihin sen jälkeen, kun hän halusi lopettaa romanttismieliset näkemiset. Joka tapauksessa, elo on rajallinen ja kyseisen ihmisen innostavat piirteet paljastuivat lopulta täysin kai omassa päässä luomikseni. Voin nauttia niistä ihan yksin mielikuvitusmaailmoissani.

Suurin piirtein unelmahahmon somepoistamisen aikoihin huomasin taas harhailevani sen erään toiseen kaupunkiin jääneen kummituksen nettituotoksissa. Kuuntelin pitkästä aikaa hänen musiikkiaan. Katselin kuvia. Mietin, muistaako tyyppi näkemisiämme yhtä tarkkaan kuin minä, vaikka jonkinasteinen video- tai ainakin ääni-/repliikkimuistini kummajainen onkin. Rehellisyyden korostamisen puuskassani tunnustin itselleni viimein, että tuo ajoittain putkahteleva kyräily on ehdottomasti lopetettava. Laitoin miehelle siis viestiä. Ei hän taida muistaa minua samoin kuin minä häntä. Kiltisti paljasti kuitenkin, että hän oli miettinyt minun kuulumisiani vain pari viikkoa viestiäni aiemmin. Enkä tietenkään edes vuodattanut jotain aivan ihmeellistä viestissäni, jonka pääidea oli lähinnä, että eksyin sivuille ihmettelemään ja ajattelin viestin tuskin ainakaan haittaavan. Joka tapauksessa, tuokin harhailu ja kyttäily on melkein vuosikymmenen ajan aina välillä putkahtelun jälkeen nyt vihdoin loppu. Seurata saatan miestä toki edelleen. Aika kovin erilaisilla mietteillä onneksi sentään.

Kaverilliset, yleistä järkevyyttä ja eteenpäinmenoa korostavat tunnelmat minulla tuntuu olevan oikeastaan kaikkia kohtaan tällä hetkellä. On todella vapauttavaa ajatella, että ei minun ole tosiaan mikään pakko yrittää jotenkin luottamalla luottaa yhteen ihmiseen sen verran mitä suhde onnistuessaan vaatisi. Maailmassa on niin paljon kaikkea mielekkyyttä ja onnen edistämistä ihan oman elämänsä jeesusta leikkimälläkin.

Teksti(ili)seksuaalin juhlavat möläytykset

Jiihaa! Taitoni on tallella. Olen kertonut täälläkin marssineeni joskus vuosia sitten vihdoin juttelemaan eräälle miehelle. Niin minä kuin hän olimme molemmat haalineet tietoa toisistamme vain muilta ihmisiltä. Tilanteeseen ja paskanpuhumiseen äärimmäisen kyllästyneenä täräytin heti "Me Tarzan" -meiningillä miehelle: "Hei, sun nimi on *, ja mä oon tosi ihastunut suhun."

Erinäisistä syistä tuosta jutusta ei ikinä tullut mitään. Joskus olen pelännyt menneeni liikaa kuoreeni positiivisten möläyttelyiden suhteen. Mutta mitä vielä. Meno jatkuu, myös uppo-outoja miehiä kohtaan.

Tosin, en nyt taida haluta mitään muuta kuin tuttavuutta. Ainakaan tällä hetkellä siis.

Onneksi enpä edes välitä, vaikka joku ja hänen kauttaan useampikin ihminen ajattelisi minun olevan jonkinsortin mahdoton munahaukka. Olisi oikeastaan hienoa, jos minusta pyörisi huhuja! (Hmm, mistäs varmuudella tiedän nykyisen tilanteeni? No, kuvittelen tuttavapiirini aika laajaksi ja etenkin suoraan puhuvaksi.) Erottuisi huhumyllyssä sitten ne ihmiset, jotka uskaltavat ajatella myös omilla aivoillaan ja antaa tutustumiseen liittyen toiselle tavallaan puhtaan pohjan, muiden maalailuista huolimatta.

Olin tässä viikonloppuna siis baarissa. Katsomassa sentään keikkaa. Keikka kuitenkin loppui jossain vaiheessa. Sitten aikaa tuli kulutettua tiskillä istuen. Juomana oli vesi. Asiaa taisi olla tosiaan niin paljon, että kurkulle piti ottaa ihan järkevää kostuketta.

Minä ja kaverini pläräsimme vaatefetisseihin liittyviä kuvia ja vertailimme mielipiteitä. Eräs tässä kaupungissa jo vuosia sitten huomaamani mukava naama pöllähtää istumaan oikeastaan yksin viereeni. Toki hän oli enimmäkseen seuraamassa työntekijöiden, tuttujensa tekemisiä.

Mies joutuu / pääsee kuuntelemaan lätinäämme osin aikalailla seksivivahteisista asukokonaisuuksista. Melkein kaikki olivat nahka-, lateksi- tai pvc-kappaleista koottuja. 

(Nussiaksemme kunnolla ehkä suurinta rakkauttani, pilkkua, mainita tietenkin täytyy, että juuri näiden kolmen materiaalin valmistustapa ei oikeuta otsikon tekstiili-sanaan! Itse olen lopulta yhtä paljon hyvistä kankaista kiinnostunut, mutta kuvashow'n taikonut kaverini hehkutti kyllä enimmäkseen noita muiden valmistustapojen materiaaleja.)

Omaa savua ja sen tulta... (kuva)

Mies siis istuskelee kaikessa rauhassa kuuloetäisyydellä kännykkänsä kanssa. Oikeastaan oli jo aikakin, että näen kyseistä ihmistä vähän lähempää enkä ainoastaan ohimennen. Oudosti olin lisäksi juuri hiljan, tällä viikolla, törmännyt mieheen viimein nimeltä pläsiböökissä. (Inhoan koko paikkaa ja ilmiötä, mutta ehkä vielä enemmän sitä, kun ihmiset eivät tunnusta tai edes tunnista jonkin netti-imagon vaikutusta.) Miehellä on paljon seinällään kaikille julkisia päivityksiä ja niissä ihan mukavasti myös kommentteja. Jumituin hieman lukemaan, varsinkin kun alkuperäinen päivittäjä osaa kirjoittaa mielenkiintoisesti. Eksyin lopulta jopa miehen blogiin, joka ei ole nimellä kirjoitettu.

Kaikki julkiset paljastelijat! Tällaista teidän täytyy toivoakin. Muussa tapauksessa osaisitte varmaan pitää seinänne vain valitulle joukolle näkyvänä. Olkaa rehellisiä.

Ja kaikki kyttääjät! Älkää kokeko tunnontuskia. Ainakaan tämä kyttääjä ei koe. Ihmiset ovat uteliaita. Muistakaa toki olla rehellisiä myös sen kyttäämisen suhteen. Vähintään sentään itsellenne.

Jossain vaiheessa siinä tiskillä, lateksipyllyistä länkyttämisen keskellä, koko tilanne alkoi tuntua jo muutenkin ihan tarpeeksi avoimelta. Käännyin hieman hiljaisempana hetkenä vieressä istuvan nettikyttäilyni kohteen puoleen. Sanoin tahallani pommina: "Moi * (nimi), mä oon lukenut sun blogia."

Paljastukseni uhri sanoi tietenkin vähän huuli pyöreänä, että blogihan ei ole nimellä kirjoitettu. Taisin vastata vain, että jos kyttään, paljastan sen myös iloisesti sentään jossain vaiheessa.

Toivottavasti kyseinen blogisti koki lähinnä iloa. Ehkä saan naurettavan iskuyrityksen huhun liikkeelle. Kumpikin käy, piristys tai pelotus. Iskemishuhun avulla erottuisi ihmiset, joiden mielestä ainakin pippaloissa ollaan etsimässä kovasti jotain. Erottuisipa lisäksi kai ihmiset, joiden mukaan nettiprofiileja katselevat vain rajujen motiivien ajamat parat.

Olisi kyllä hienoa, jos aikuiset ihmiset voisivat puhua enemmän tuntojaan samaan tyyliin kuin hiekkalaatikolla. Tässäkin kaupungissa on pari naista, joille minun tekee aina mieli sanoa, että vaikutat todella järkevältä ja hauskalta tyypiltä ja mielestäni meistä voisi tulla kaverit. Mutta eihän näin voi aikuinen sanoa vaikuttamatta ihan jälkeenjääneeltä. Pitää diskreetisti odottaa, jos polut kohtaavat joidenkin muiden tuttujen tai esimerkiksi työpaikan kautta.

Sitten taas. En ole ikinä edes yrittänyt sanoa hyvältä tyypiltä vaikuttavalle naiselle jotain kaveriehdotusta suoraan! Taidan pitää itse kavereiksi tuloa jonain mystisenä tilanteen ääneen sanomattomuuden sekavuutena. Minulle kuitenkin eräs työkaveri on ihanasti henkäissyt joskus vuosia sitten: "Voi, toivon, että meistä tulee hyvät kaverit muuallakin kuin töissä!" Ja tuo tuntui tietenkin lähinnä söpöltä, vaikka aluksi olin ihan pöllämystynyt. Emme ole enää työkavereita. Olemme muuten hyviä kavereita. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Ihmisten pitäisi paljastella kaikenlaisia asioita enemmän suoraan. Ainakin silloin, kun rohkeudellaan voi tuoda toiselle todennäköisesti vain hyvää oloa.

Omat möläyttelyt juontuvat toki siitäkin, että ihmisten reaktioita pommeihin on aivan äärimmäisen nautinnollista seurata. Pitäisi varmaan perustaa jokin piilokamerajärjestö. Mukaan haluavat voivat ilmoittautua...!

Eminem – Guts Over Fear feat. Sia

Lättyyn kaikkia sisukkaasti vain! Sanallisesti.

(Eminem-innostukseni jatkuu ja jatkuu...)

Kevyt kevät yksinkulkijan

Pian alkaa luonto vihertää. Uutta alkua konkreettisesti ihan ympäristössä myös.

Unelmalta vaikuttaneesta miehestä ei tullut muuta kuin tuttava. Ehdimme tutustua viikon, ja sitten mies halusi heittää homman roskiin. Hän ei kokenut kuulemma tarpeeksi kumppanuutta. Olin kuin puulla päähän lyöty. Ja surullinen. Kesti reilusti yli viikko saada itseni takaisin kasaan, vaikka tajusinkin järjellä nopeasti, että surin vain luomaani hahmoa. Tuo hahmo oli yhtä innostunut minusta kuin minä hänestä.

Toisaalta oli kiinnostavaa tajuta, kuinka paljon pystyn sitten kai tekemään tunnelmaa omassa mielessäni ainoastaan. Metodinäyttelemistä joskus harrastin. En tiedä, jäikö tuosta harrastuksesta tapa ottaa käsillä olevat tunteet aivan ylimenevinä vai onko ominaisuus aina ollut minussa. Todennäköisesti aina. Luulin sen vain ilmenevän lähinnä aggressiossa ja muissa negatiivisissa tuntemuksissani. Ainakin sen historiassa tapahtuneen parin vuoden itkuputkeni jälkeen.

Mutta, en olekaan ihan pilalla vainoharhoineni ja ihmisinhoineni. Se tuli positiivisena asiana huomattua. Enkä tule tästäkään jutusta kilpeytymään oikeastaan mitenkään. Tämä loppu tuntuu juuri siltä, miltä arvelin: liian utopistiselta homma vaikuttikin.

Toisaalta taas, en yleensä lue ihmisiä ihan väärin. Kehitin miehen minulle yllätyksenä tulleen epäröinnin ja selityksen jälkeen aika mielikuvituksekkaan tarinan, jonka mukaan hän haluaa vain testata minua. Olenko heti juoksemassa jonkun toisen syliin? Aikaisempi tapailunikin oli loppunut ihan sillä viikolla, kun tapasin kyseisen unelmalta vaikuttaneen miehen. Olen tästä tulkinnasta kyllä jo luopunut. Enkä oikeastaan pitäisi miehestä, vaikka tuo juoni olisi totta. Ainakin hänen tulisi selittää ja todistaa asia niin kauniisti, että en edes itse tiedä, miten se onnistuisi. En arvosta ihmisillä pelailua ja turhaa tuskaa.

Olen oikeastaan ihan hymyssä ja etenkin naurussa ajatellen, että eipä näköjään hylkääminen liikaa aiheuttanut iskua. Kehittelin vain yllä kerrotun oloisia tulkintoja, joiden mukaan minussa ei ole tosiaan mitään vikaa. "Olenhan aivan total package!" Tätä harhailua avittivat kaverit, jotka olivat myös ihmettelemässä miehen käytöstä... tai sitten tyytyväisinä tarjoutumassa lohduttajiksi. Kevät on saanut miespuoliset uudehkot tuttavani hieman liian virkeiksi.

Harhailua avitti myös unelmamiehen haluaminen pysyä kavereina ja yhteyksissä. Hän sanoi suoraan lisäksi, että ainakin hän tahtoisi pitää oven auki sille, että joskus kemiamme voisivat silti kuulemma kohdata toisella tasolla. Sanoin tuohon ideaan kyllä heti (ok, päivän jälkeen, pääni selvittyä ensi-iskusta), että ei tule onnistumaan. Joku muu voisi olla kiinnostunut välitilaan roikkumaan jäämisestä, mutta en ainakaan minä. Kätevästi tuon asian ylipäätään toivominen tappoi tunteitani miestä kohtaan. Aloin nähdä hänet todella itsekkäänä. Aloin nähdä lisäksi monet hetket hänen aiemmastakin käytöksestään vain kovin itsekkäinä. Vaaleanpunaiset lasini lensivät helvettiin siis myös historian suhteen.

Ainoa intohimoinen tunnelmani miestä kohtaan tällä hetkellä onkin hänelle tunteiden ja itseensä tyytyväisyyden tasolla köniin antaminen. Ihmetyttää ja ärsyttää esimerkiksi juuri tuo välitilan toivominen paljon. Toisaalta kyrsii myös oma edes jonkinlainen intohimoinen tunnelma koko tyyppiä kohtaan. Toivoisin pääseväni tästäkin nopeahkosti yli.

Meidän ei kannattaisi varmaankaan olla miehen kanssa minkääntasoisia tuttavia enää, mutta olemme ainakin esimerkiksi naamakirjassa kavereita. Ja oikeastaan haluan kovasti seurata, onnistunko pääsemään tästä tämänhetkisestä vihaisuudestani eroon. Lisäksi miehellä on sentään mielenkiintoisia mielipiteitä maailmanmenosta.

En edes tiedä, onko tämä suhtautumiseni jokin merkki ja varmistus siitä narsismistani, jota olen aina välillä epäillyt. Ymmärtääkseni kaikki käyttäytyvät näin torjumisen jälkeen. Ja mielestäni tuon välitilatoivomisen jälkeen mitään muuta kuin ärsyyntyneisyyttä ei saisikaan tuntea. Narsismiin liittyen tosin, harva varmaan kehittelee testausjuonen tapaisia tarinoitani, mutta ymmärtäkää kiltit... vaikea oli oikeastaan nähdä itsessään liikaa ongelmaa, kun ympärillä olivat kaikki asiasta tietävät pitkäaikaiset tuttavani miehen selityksestä yhtä puulla päähän lyötyjä kuin minä. Tietenkään suhdekemioista ei kukaan voi sanoa ulkoa tarkemmin mitään. Eipä kyllä sisältäkään... tutustuin tosiaan vielä melkein 30-vuotiaana päiviä innoissani hahmoon, joka olikin yhtä totta kuin tarinoideni henkilöt. No, oli kyllä ihan söpö hahmo. Ehkä voin jopa käyttää häntä joskus jossain. Hahhaa.

Eräässä vaiheessa, tarkemmin ajateltuna viime viikonloppuna, aloin hymyillä jo aika korkeuksissa huitelevalle karmantasaustulkinnalleni. Harrastan sitä horoskooppeihin verrattavissa olevaa, tai vielä niitä typerämpää, suklaamunista ennustamista. Hyllytasolla pyöri talvella saamani Minni-hiiri. Minulle oli tullut tuosta jo aiemmin nimien ansiosta Kvanttimies mieleen. Unelmahahmoltani köniin saaminen alkoi vaikuttaa Minniin törmättyäni yhä enemmän vain tapahtumalta, jonka pitikin käydä toteen. En ole ihan varma, kuinka paljon mukamas Kvanttimiestä satutin. Hän kertoi joskus, että saatanasti. Hän olisi kuulemma ollut valmis menemään "all in". Ehkä hän vain sanoi noin. Yleensä tuollaisten asioiden totta ollessa niistähän yritetään vain hiljetä ja teeskennellä pois. Mutta, jos tilanne Kvanttimiehen suhteen oli paha, aivan oikein minulle, että itsekin sain turpaani ajatellessani jotain vaimoksi ryhtymistä. Oikeastaan minua olisi varmaan pitänyt sattua vielä enemmän. Ehdimme Kvanttimiehen kanssa tutustua kauemmin kuin unelmahahmon kanssa.

Ja niin Minni liiteli innoissaan yli kielekkeen...

Lisäksi mielenkiintoisesti unelmahahmon heittäessä homman roskiin selityksellä, että kumppanuutta ei ilmaantunut kokonaisessa viikossa (hah tosiaan...), aloin muistella yhä kauniimmin muutenkin nyt hiljan vain Kvanttimiestä. Hän sentään sanoi ja arveli hyvin, että olen outo ja kaukainen mahdollisesti siksi, että olen viettänyt periaatteessa koko aikuisikäni todella paljon omissa oloissani. Hän halaili ja piteli minua rauhallisesti lähellä nyt ajatellen kovin kauniisti. Tietenkin aika kyllä kultaa muistot. Enkä näe meidän Kvanttimiehen kanssa kuitenkaan onnistuvan, edes kai kavereina. Sanaharkkaa oli aivan liikaa. Ja, haluan olla muutenkin nyt vain ehdottomasti yksin.

Kevään kunniaksi aion keskittyä muun muassa kroppani kaunistamiseen. Olin tässä kuussa pitkään hellittämättömässä flunssassa, jonka ansiosta laihis tuli polkaistua radikaalisti käyntiin. Köniin saamisen ja vielä sairastamisen jälkeen oloa piristi huimasti huomata, että minullahan hemmetti näkyvät vatsalihakset. Enkä ole edes, myönnetään, treenannut niitä oikeastaan yhtään. Kiva nähdä, millaiset niistä ja koko kropastani saan, jos alan oikein paneutua asiaan. (Tietenkin vainoharhoineni tulkitsin taudin myös siten, että olen saanut jostain nyt sitten sen hivin. Tosin tuon taudin ensioireiden tulisi kestää kuulemma kuukauden verran. Ei ollut ihan noin pahaa sairastamista. Mutta mutta... hiemanko olen odottelemassa vielä parin kuukauden kulumista, testejä, ja sen jälkeen jatkamassa rauhallista nunnailuani. Toivottavasti tämä kestää pitkään. Eikä tietenkään sen ansiosta, että olisin nyt tautinen.)

Lisäksi, aion kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Myöhemmin tajusin ajatellessani aivan päästäni pyörällä olemistani liittyen unelmahahmoon, että jotkut ihmiset ovat varmaan vain tarkoitettuja olemaan yksin. He ovat siis parempia ja kauniimpia yksin, koko maailmaa tai vähintään lähipiiriään ajatellen. Olen asiat äärimmäisyyksiin vetävä ihminen. En saanutkaan omaa elämääni ja esimerkiksi juuri tavoittelemiani taidepuuhailujani oikeastaan yhtään eteenpäin, kun mietin vain miestä ja mahdollisia erilaisia tulkintoja hänen käytöksestään. Enkä välttämättä edes nauttinut tuosta, etenkään erilaisten tulkintojen pyörittelystä.

Yksin oleminen on niin helppoa ja kokonaisvaltaisesti turvallisen oloista. Kaikki langat omasta elämästä on vain omissa käsissä. Vielä kun ei onneksi ihan yksin sentään joka hetki joudu olemaan. On tuttavia ja kavereita, joita voisin arvostaa ja joihin voisin siis ottaa itse yhteyttä edelleen nykyistäni aktiivisemmin. Pitäisi piisata tosiaan aikaa, kun ainakin parisuhdeideat tekee mieli jättää sinne kielekkeelle tai itse asiassa rotkoon.

Eminem – Beautiful Pain feat. Sia

The Hunting Party

Häh. Mitä. Ei voi olla totta.

Halusin perjantaina jonkin fyysisen esineen toivoni saaman iskun muistoksi tavallaan. Päädyin ostamaan ensimmäisen oman levyni Linkin Parkilta (ehheh...), viimeisimmän The Hunting Partyn. Sitä sitten etenkin lauantaista lähtien kuuntelin. Viikonlopun päätteeksi toivoni tuli vahingossa metsästetyksi takaisin. Tosin ei levyn kappaleiden takia, ainakaan suoraan. En ajatellut toivoni virkoavan ollenkaan näin, naurettavan äkkiä ja toisaalta ylipäätään, mutta ei minulla kauheasti tätä vastaan ole. Aivan liian sumpussa tapahtumat tuntuvat kuitenkin tulevan, myönnetään.

Nyreyteni ja edelliseen tapailuun liittyvä ärsyyntyneisyys on jo takana. Sunnuntaina koko hutaisu paketoitiin viimein lopullisesti. Sain miehen luokse jääneet tavarani. Olin hyvällä tuulella nähdessämme, enkä edes liian mielenosoituksellisesti tuputtanut kestitsemiseeni kuluneita rahoja (tarkoituksena tosiaan välttää itseni horoksi tuntemista). Mies joka tapauksessa kieltäytyi ehdottomasti ottamasta seteleitä. Hän huvittavasti pakeni jopa heti autoonsa kieltäytymisen alleviivaamiseksi. Varmistelin vielä, että hän oli ajankohdista selvillä liittyen testeissä käymiseemme. Hän vakuutteli. Mielestäni uskottavasti. Hän vaikutti myös olevan vilpittömästi pahoillaan hassusta lopusta (exänsä luokse kaipaamisesta), vaikka vastasin kaipa myös perille mennen, että onneksi olin jo muutenkin ajatellut koko hommassa olevan liian paljon sopimattomia asioita. Sanoin ensimmäisenä ääneen sen, mitä tosiaan muuten tunsin: en halunnut, että tutustumisestamme jää turhaan paha mieli kummallekaan. Toivotimme hyvät jatkot, ja homman pitäisi olla nyt aivan taputeltu.

Olin hyvällä tuulella ja oikeastaan ihan muissa maailmoissa enimmäkseen siksi, että sunnuntaiyönä tapahtui jotain. Koetan käsitellä asiaa varoen. Jinx, jinx...

Lauantaina kuuntelin siis alkuillasta uutta levyä. Olin ostanut viiniä, ja vielä päivällä suunnitelmani oli ollut boheemi yhden hengen taiteilujuhla.

Promilleja systeemissä ja aika energinen musiikki kovalla. Aloin hinkua illalla baariin. Olin, myönnän, itseäni täynnä yksin kotona esimerkiksi "tapailutoopeen" liittyvän helpohkon ylipääsyn ansiosta. Halusin nähdä ihmisiä, ihan seuraillen. Tunnelma oli yksinkertaisesti vain se, että olisi tuntunut elämän tuhluulta tuijotella kämpän seiniä tai ruutujani. Livebändi sinetöi päätökseni. Ja sen tajuaminen, että en ollut ikinä aiemmin uskaltanut lähteä ainakaan suunnittelemaani baariin yksin, vain omassa seurassani.

Ihan elämästä nauttimisen takia laitoin itseni aika nätiksi, vaikka joidenkin mielestä ihmiset koristautuvat vain muiden takia. No ok, tunnelmani oli niin leijaileva pössis, etten halunnut sen laskevan päästyäni baariin ja alkaessani tuntea itseäni mahdollisesti joksikin juhlaa pilaavaksi alipukeutujaksi. Korkoa koipiin ja tukka hulmuamaan siis. Tukkani valtoimenaan on oikeastaan harvinaisuus. Olen kuullutkin tästä. Enimmäkseen helppouden ja silmille lentelevien haivenien välttelyn takia pidän tukkani useimmiten letillä. Tässä saattaa olla muuten tarkemmin ajatellen jotain Lara Croftin ihannoimistakin mukana, edelleen. Enimmäkseen kuitenkin miellän näyttäväni kilttitytöltä tai päivästä riippuen punkvivahteiselta (letin voi tehdä niin, että päänahkaa näkyy ja olo on vähän mohikaani).

Niin, kuten yllä olevasta kappaleesta ja baariin lähtöä alustaviin tunnelmiin uudelleen vaipumisesta tuleekin ilmi, maailmani oli minäminäminää ja ihan mielekästä sellaista.

Mielekästä... tyytyväisen oloiset ihmiset tunnetusti vetävät useimpia puoleensa. Noin tunti saapumiseni jälkeen alkoi tapahtua jotain miehekästä. Olin ensin aika vastusteleva. Mutta en miehen takia. Sen takia, että halusin olla itseni seurassa, livebändikään ei ollut vielä aloittanut, ja etenkin, edellinen tapailuni ei ollut vielä taputeltu täysin edes loppuun muuta kuin mielessäni. Tavarani olivat vielä saamatta, saaturi.

Sille ei kuitenkaan kai mitään voi, että joskus jonkun tapaa typerässä ajankohdassa. Olen miehelle sanonutkin, etten olisi yleisiä tapoja ja protokollia noudattaen halunnut tavata häntä vielä. Toisaalta, en ole aiemmin ikinä, tavallisemmissa tunnelmissani eksynyt yksin ainakaan kyseiseen kuppilaan. Eli typeristä aiemmista tapahtumista ja niiden aiheuttamasta aggressiosta oli jotain hyötyäkin. Mies on tietoinen samalla viikolla loppuneesta aiemmasta tutustumisestani. Hän on toivottavasti tosiaan tietoinen, tarkemmin sanoen luottavainen siitä, että aiempi ei merkannut minulle muuta kuin lähinnä itseni typeräksi tuntemista jo ennen koko lauantaita.

Miestä en tunne vielä todellakaan hyvin. (Mikä nyt mielestäni on toisaalta tilanne ehkä aina... vuosienkin jälkeen.) Olen kuitenkin todella onnellinen, että hänellä oli tarpeeksi rohkeutta lähteä perääni. Ensin olin siis vastustelevan oloinen. Hymyilin vain pikaisesti ja ehkä jopa heilautin hassusti kättäni selkeään yhteyttä etsivään katseeseen ja siirryin huoneeseen, johon olin muutenkin ajatellut seuraavaksi mennä.

Typerä ajankohta. Plöh. Toisaalta hymyilyttää ja ajankohta tuntuu täydelliseltä. Oli vaihtunut jo vuorokausi, päivä olikin siis 22.2. Minulla on se jonkinasteinen mania numeroihin. Miehen koko nimi paljastui lisäksi tuntien juttelun jälkeen uskomattomaksi. Liittyen minunkin nimeeni. Jos tästä tosiaan onnistuisi tulla jotakin lopullistoivetta, voisin suunnitella vaihtavani nimeni, mitä minun ei ikinä pitänyt tehdä. Elämän muuten vain heittämä mahdollisuus alkaa suurin piirtein Helmi Simpukaksi tai Sini Haiksi on kuitenkin niin uskomaton. (Nimi ei olisi silti noin selvä, suomenkielellä, ja luulen siis, että mieskään ei ole huomannut koko huvittavuutta.)

Minun ei todellakaan tulisi ajatella tuollaisia vielä. Enkä mietikään näitä noiden sattumustensa takia tietenkään lähtökohtaisesti. Ja niin, mielestäni toisaalta tällaisiin ajatuksiin "kypsyminen" kuulostaa sekin typerältä ja melkein kuin pakotetulta. Kai sopivalta tuntuvan ihmisen kanssa saakin tuntea nopeasti myös ihan övereitä asioita.

En halua oikeastaan kertoa ja yrittää eritellä miehen persoonaa ja vaikuttavia seikkoja liikaa.

Hän on toisaalta todella herkkä. Liiankin kohtelias, sillä pelkään välillä vaikuttavani kovin aktiiviselta itse. Hän on kiltteydestään huolimatta melkoinen moraalinatsi, kuten kaipa siis minäkin. Vallitsevan kiltin käyttäytymisensä ohella hän pystyy myös piikittelemään minulle asioista, joista en ole kuullut enkä ehkä olisi luullut kestäväni kuulla keneltäkään. Hän saa minut nauramaan ja kunnioittamaan itseään, joten tapahtui näköjään niin, että jopa siis esimerkiksi minä, narsistiepäilty (no, enimmäkseen omasta toimestani), taivuin vähän.

Miehen tukasta tulee mieleen ainoan aiemman lemmikkini turkki. Hän muutenkin vie minut helposti osittain takaisin lapsuuteen. Hän tuoksuu vuosien takaisilta mausteisilta kekseiltä mummolasta. Hän tavallaan nollasi mieleni, ja tunnen itseni mahdollisten historikaunojen ja muistojen suhteen yllättävän tyhjäksi ja uudeksi. Tuota on vaikea selittää, mutta tämä lienee paras tapa: vaikka aiemmat tapailuni ovat menneet suoraan sanottuna lähinnä aivan päin prinkkalaa, en välttämättä niputtaisi tätä historiani kanssa samaan läjään ajatellen "näinhän aina käy". Tämän tutustumisen loppu saattaisi tuntua samalta kuin jonkin ensi-ihastuksen plörinäksi meno. Hyviltä ja huonoilta puoliltaan. Hyviltä puoliltaan: "No, liian utopistiselta homma tuntuikin." Huonoilta puoliltaan: saattaisi sattua paaaljon.

Häh. Mitä. Niin. En usko tosiaan koko juttua. Olen muuten ihmeissäni, että sain jopa tämän verran eriteltyä ja kerrottua. Olen oikeastaan ihan pilvessä. Jatkumoa ajatellen on toisaalta jossain takaraivossani silti liiallinen varmuus siitä, että tässä tapahtuu kuitenkin vielä jotain naurettavaa tai komediahistoriani päättyy kaikki naurut hyydyttäen, eli olen esimerkiksi tämänhetkisten tuntemusteni ja uskomusteni vastaisesti sittenkin saanut jonkin hivin haalittua aiemmalta tuttavuudelta juuri ennen ihmeelliseen mieheen törmäämistä. Elämänhän piti lyödä minua aika paljon turpaan ainakin tähänastisten tottumusteni mukaan. Mitään näin sopivalta vaikuttavaa ei siis pitäisi yhtäkkiä tapahtua.

Nätit sattumat sotkun keskelle

Tänään olen edelleen ollut hieman nyreänä eilisistä tapahtumista, tapailun typerästä lopusta. Enimmäkseen kai siksi, että saan tavarani ja voin antaa omat antamiseni vasta huomenna, ainakin näillä näkymin. Herraa on innostanut olla kunnolla exähuoransa luona valamassa tähän sitä elämänuskoa...

Voi tsiisus kuinka kuulostan katkeralta, mutta tuo viimeisin lause vain naurattaa, ja vihat ovat oikeastaan kokonaan itseäni kohtaan: mitä edes yritin tsempata itseäni ymmärtäväiseksi jotain aiempaa pettäjäpelleä kohtaan?! Eivät tuollaiset muutu. Suurin jahtauksen kohde mahdollisessa tyytymättömyydessäkin lienee kunnia ja reilun miehen maine, ja nämä eivät oikein millään tule enää takaisin.

Toopetapailun lopullisen paketoimisen odottelun keskelle tuntuu tänään tapahtuneen ihan mielenkiintoisia, piristäviä juttuja. Ainakin yksi on toisaalta melko uskomaton sattuma. Vähänkin harhaisempana alkaisin mielelläni varmaan kuvitella olevani erityisestikin universumin kämmenellä... (hahahhahahahah.)

Taivaalla on kaunis ohut uusi kuunsirppi. Tähtiä näkyy. Tunnelma on mukavan ilmava. Bongasin etsimättä ja vahingossa Libran tähtikuvion. Olen sitä joskus aikoja sitten oikein vahtaillut ja etsinyt onnistumatta. Olen vaaka. En usko horoskooppeihin. Kuvio on tärkeä lähinnä siten, että äiti opetti sen. ... Hmm, pitäisi varmaan soittaa ja juoruta äidin kanssa, saada tukea. Hän on siinä uskossa, että minulla on jokin onnistuvakin miesjuttu, jonka tiimoilta sain elämäni ensimmäisen kerran romanttisesti eläviä kukkia.

(Muistan edelleen kyllä origamikukkamiehen, jonka itse hylkäsin rumasti. Muiden muassa? Karma iskee... Voisi jo lopettaa, kiitos. En varmasti ole mikään niin sydäntenmurskaaja, että olisin vain näitä typeriä tapailuja ansainnut. Ööhm, tuossa ei ole mitään järkeä. Itse kaivan näitä mänttejä jostain. Viimeisimmän toopenkin kanssa olisi tosiaan pitänyt heti nähdä paska aiemman suunnitellusti tehdyn pitkäaikaisen pettämisen ansiosta, vaikka kuinka tavat olivat muka parantuneet ja pettäminen nykyään hävetti.)

Soitan äiskälle vasta sitten, kun koko homma on paketoitu lopullisesti. En ole muuten kertonut ikäeroa tapailussa olleen reilusti yli 10 vuotta. No, oikeastaan ei väliä enää, etenkin kun olen nyt päättänyt ikäeroa saavan olla ehkä maksimissaan 5 vuotta.

Yksi jonkin tason hauska sattuma on myös elämänkumppanini töllöttimen tällä hetkellä taustalla pyörittämä elokuva Hei, taas me lennetään! Olen aiemmin assosioinut tapailujani kananlentoihin ja komedioihin leffatarinan ensimmäisen osan avulla. Komediameno jatkuu, kyllä.

Nätein ja kiinnostavin tämän päivän sattuma tapahtui mennessäni nostamaan vielä yhden 20-euroisen tapailutoopelle annettavaksi. Emme nähneet miehen kanssa joka ilta parin viikon aikana (lapsikin oli yhden viikon miehen luona, joten ei tuolloin ainakaan onnistunut), mutta 40 euroa noin viiden illan leipäläpeeni tunkemistani jutuista taitaa olla silti liian vähän. Etenkin kun vodkaa saatoin tottuneena sienenä imeä huomaamattani hienosti.

Olin siis automaatille jonossa mielessäni miesviha varmaankin. Jostain pöllähti ohikulkien entinen työkaveri. Se, jota olen täälläkin käyttänyt täydellisenä esimerkkinä ihanteellisesta mörököllimiehestä. Hän moikkasi minulle, edelleen ihanan neutraalisti ja ihan vain muita huomioivan, kohteliaan ihmisen tavoin. Miesvihani laantui kivasti.

Eikä aiemmassa kirjoituksessani ylistämäni ei-kenenkään-kunnioittaminen ole ottanut liikaa valtaa. Ainakaan näkyvästi. Ihmiset kiinnostavat, ohikulkijat hymyilyttävät edelleen, vaikka varovainen kaikessa katselua ihmeellisemmässä tulen varmasti olemaan.

Hyvin valaiseva, hyvin lyhyt liekki

Näillä samoilla silmillä ja siis samalla valveella istuin alta vuorokausi sitten erään miehen sohvalla. Mies oli käymässä avannossa pulahtamassa. Itse kuuntelin Radio Rockia ja vilkuilin avoimia työpaikkoja. Linkin Parkin Burn It Down alkoi soida radiosta. Kännykkä jäi sohvalle, hyppäsin nostamaan volat kattoon ja pompahtelin vähän ympäri asuntoa.

Linkin Parkista ei ehkä ole tyylikkäintä tykätä, mutta sehän vaikuttaa ja kiinnostaa aivan vietävästi. Bändi ja sen musiikit ovat kuunneltavuutensa lisäksi vielä tärkeitä ihan omaa historiaa muistellen.

Ehkä arvasin jo aamupäivällä pomppiessani, että Burn It Down tulee olemaan päivän kappale. Olin alkanut epäillä koko tapailua. Edellisiltana olimme kyllä vielä syöneet kynttilänvalossa, katselleet ostamaamme pornoleffaa, naineet ja jutelleet.

Kivat pornot onnistuin sentään löytämään. (Edit! Katsokaa, kuinka kiltisti sensuroin heti gööglesääntöjen muuttuessa. Tässä maailmanmenossa alastomuudet ovat ehdottomasti, mielestäni myös juu, isoimpia ongelmia. Siis. En halua, että blogi poistetaan.)

Unta odotellessamme, sängyssä jutellessamme mies oli vihdoin selkeästi sanonut, ettei halua enää lisää lapsia. Hänellä on ala-asteen loppuluokilla oleva poika. Tuon jälkeen olin tuntenut oikeastaan jo ennen nukahtamista seinän tulleen vastaan. Mielenkiintoisesti ei välttämättä ollenkaan siksi, että haluaisin itse ehdottomasti sittenkin niitä lapsia. Tajusin vain viimein, että suhdekemiamme ei tule ikinä olemaan kohdillaan. En olisi kunnioittanut lopulta itsekään itseäni, jos olisin jäänyt leikkikaveriksi yli 40-vuotiaalle. Mies taas olisi mielestäni todennäköisesti jo paljon aiemmin alkanut pitää minua jotenkin puoliliekillä elävänä ihmisenä.

"Tajusin vain viimein – – ." Hah. Tutustuin koko mieheen alta kaksi viikkoa sitten. Tuttu, kaupungissa aiemmin nähty kasvo hän oli kyllä jo vuosien takaa, vaikka nimenkin kuulin vasta ne tasan kaksi viikkoa sitten. Jonkin asian viimein tajuaminen ja koko tapailun yksi suuri valaistumiskohta on siis se, että vanhempia miehiä en taida enää katsella.

Kaikki alkoi hyvin. Useina päivinä jo parin kuukauden ajan olimme vaihtaneet miehen kanssa muutamia neutraaleja sanoja ja ei ehkä niin neutraaleja katseita. Sitten viimein hän sanoi suoraan, että haluaisi minut illaksi luokseen tutustumaan paremmin pihvin ja viinin ääressä. Olen jo aiemmin täälläkin paasannut siitä, kuinka paljon arvostan selväpäisinä rohkeasti suunsa aukaisevia miehiä. Vielä kun ihminen vaikuttaa täysjärkiseltä ja mukavalta, ei liian päälleajavalta tai jotenkin rohkeudessaan tunteettomalta sentään. Suostuin siis. Ja olinhan katsellut miestä jo vuosia sitten nähdessäni häntä noihin aikoihin silloin tällöin vilaukselta.

Kaikki tuntui sujuvan vielä paremmin, kun hän vaikutti ymmärtävän toivomiseen ja sanoihin luottamiseen kyllästymistäni seksiasioissa. Sanoin suoraan, että en tee enää mitään, ellei toinen osapuoli tule kanssani tarkastamaan taudittomuudet ensin. Mies oli rauhallinen, ja huolehti ja laskeskeli itse, että itämisaikojen pitäisi olla hänenkin kohdallaan sopivasti testin onnistumista ajatellen kuluneet.

Ystävänpäiväksi sain ruusuja. Keltaisia, mikä oli ehkä outoa. Tosin, miehen tietämättä, keltaisista ruusuista pidän niiden aurinkoisuuden takia oikeastaan eniten. Ja, emme vielä tuolloinkaan olleet muuta kuin tutustumassa, juttelemassa ja ok, harrastamassa pettingiä. Ruusuja sitten hoivailin huolella asunnossani tähän viime vuorokauteen asti. Meinasin jopa kuivattaa niistä pari. Olin siis sitonut joitakin roikkumaan ja kuivumaan ylösalaisin. Muutama tunti sitten heitin kaikki ruusut, koristeoksat ja täytekukat bioroskikseen. Kiikutin bioroskat vielä ulos ja nakkasin pussin nautinnollisesti rumaan ja haisevaan isoon pönttöön.

Innokkaasti kuvasin kukkia vielä viikko sitten.

Pettingiä ihmeellisempää seksiä harrastimme ystävänpäivän jälkeisestä alkuviikosta lähtien (eli kokonaiset pari päivää, ujah). Kuuntelimme ensin yhdessä, samalla puhelulla molempien tautitulokset. Ja seksi oli kyllä hyvää. Taisin itse asiassa tulla toisen ihmisen kanssa ensimmäistä kertaa. Tosin en toiselle, vaan nimenomaan juuri toisen kanssa. Mietin joitain juttujani, joita mietin runkatessanikin, miehen sormet olivat sisälläni tehdessäni suurimman työn itse ja näin edelleen. Mutta, tulipa selvitettyä, että ainakin tuo on mahdollista. Huolimatta varmaan ihan terveellisestäkin sekstaamisesta ja ainakin tuon uuden kokemuksen (muutoin kuin täysin omin keinoin tulemisen) tapahtumisesta toivon oikeastaan, että koko tapailua ei olisi kuitenkaan tullut pöllöiltyä.

Olen vieläkin raivoissani. Toisaalta onneksi koko juttu jo loppumisensa yönä naurattaa. Itkeä vähän tirautin lisäksi aiemmin korkeintaan ajateltuani sitä, että toivoni alkaisi olla muka kokonaan ihmisiin ja parisuhteisiin liittyen kuolemassa. Tuota surua lisäsi se, että edelleen, en ole vieläkään kokenut sitä, että rakastaisin jotakuta muuta kuin perheenjäsentä ja olisin suhteessa hänen kanssaan. En haluaisi kilpeytyä täysin näin typerässä, kokemattomassa tilanteessa.

Linkin Park on tuonut kätevästi mieleen perheen tapahtumat, jotka sittenkin ovat mahdollisesti vaikuttaneet, vaikka siis normaalista perheestä miellän olevani. Vanhempani eivät ole eronneet, mutta he ovat aikoinaan riidelleet kuin hullut hajottaen toisiaan myös fyysisesti. Yöt menivät yläasteella liian usein Linkin Parkia huudattaen, jotta olisi välttynyt vanhempien möykän kuuntelulta. ... Onneksi toisaalta tämä on mainittavan arvoista ehkä vain muistijäljen ja Linkin Parkin tärkeältä tuntumisen takia. En edes haluamalla pysty kuvittelemaan vanhempieni pilanneen oikein millään toiminnallaan liikaa persoonaani. He eivät tehneet lopulta mitään liian ihmeellistä tai muissa kodeissa muka vältettyä. Minulla saattaa olla jotkin kemiat ihan omissa aivoissa jo syntymästä lähtien vähän erilailla. En luota ihmisiin oikein millään kunnolla, olen ollut lapsena valehtelusta liikaa nautintoa saava (patologisen oloista), olen aggressiivinen, hyvä ensihurmaaja, nopeasti yleensä kyllästyvä, imagostani naurettavan paljon välittävä, ja niin edelleen. Narsistisia piirteitä, jotka varmaan tulevat aistituksi ja aiheuttavat outoa oloa tapailun toiselle osapuolelle. Siitä huolimatta, että nauran ja vitsailen juuri noista ominaisuuksistani itse mielestäni eniten. Ja huolimatta siitäkin, että narsistipirujen seinillemaalailu on jo aikoja sitten saavuttanut uskomattomat keittiöpsykologian sfäärit noin yleisesti ottaen, koko ajassa ja yhteiskunnassa siis mielestäni.

Olen raivoissani koko tapailusta vain itselleni, raivoissani jotenkin kumman paljon pelkästä toivomisen yrittämisestä. Oikeastaan juuri tällä hetkellä pelkästään naurattaa. ... Tiedän muuten tulevani muokkaamaan tätä ajatus- ja paasausvyöryä ainakin aggression takia suoltamieni kirjoitusvirheiden osalta, mutta yhtä kaikki thank god minulla on vähintään yksi harrastus, joka saa järkevämmälle tuulelle ja nollaa oloa.

Tapailu loppui aika rumasti. Noin kello 18 söin viinirypäleitä tyytyväisenä ja kuuntelin ei-niin-rauhallista musiikkia, Linkin Parkia itse asiassa, sopivasti. Kuunnellessani ajoin itseni päätökseen ilmoittaa miehelle, että aion piipahtaa hänen luonaan siinä kello 21, hänen harrastuksensa jälkeen. Olin ajatellut hakea sinne jättämäni parit vaatteet, ja sanoa kasvotusten, että minulla on outo olo tapailusta: olen epäileväinen, suorista puhumisista huolimatta, ja ikäeroa on sittenkin liikaa, tunnen olevani kuitenkin turvallisemmin ja rauhallisemmin yksin kulkiessani jne. Olin samalla suunnitellut peruvani omalta osaltani tietenkin myös esimerkiksi huomiseksi puhumamme reissun, jolla olisimme hakeneet erään auton ja palauttaneet mielenkiintoisesti miehen edelliselle tyttöystävälle laatikon tämän tavaroita. Edellinen nainen asuu kaukana toisessa kaupungissa, lähellä auton haun paikkaa.

Mies soittaa, kello on siis 18. Hän kyselee jotakin, mitä teen tällä hetkellä ja niin edelleen. Alan puhua, kuinka olisin tulossa myöhemmin käymään, ja vilautan jo puhelimessa ajatuksiani, että jotain on pielessä ja haluan ulos ja pois koko jutusta. Taidan jopa sanoa, että mielestäni hän saattaisi sopia sittenkin paremmin sen aiemman tyttöystävänsä luokse.

Mies huokaisee, että hän on niin tyytyväinen kuullessaan minun sanovan noin. Aiemmalla tyttöystävällä on kuulemma vaikeaa, perheenjäsen on sairaana ja kaikenlaista muutakin, jonka takia mies on exän kanssa puhuttuaan päättänyt lähteä ajamaan jo tänä iltana naisen luokse "valamaan häneen vähän elämänuskoa".

En voi uskoa itseäni. Tai lähinnä tilannetta. Miten ajauduin taas tällaiseen paskaan, että jaksoin edes toivoa mitään järkeä tai kunniallisuutta mistään ihmisten käytöksestä?! Tein niin varmaan paljon miehen iän ja todella hyvin kasvatetulta vaikuttaneen pojan takia. Saatoin olla kuitenkin siis TAAS jokin laastari tai ainakin aiemman suhteen paremman sopivuuden varmistaja.

Onneksi olin itsekin jo ajatellut haluavani ulos. Tuntuu vain niin idiootilta, että annoin edes jonkinlaisen mahdollisuuden miehelle, jolla oli historiassaan arveluttavia juttuja. Hän oli pitänyt kahta naista yhtä aikaa, pilannut avioliittonsakin. Minähän siis halveksin edes joskus aiemmin noin toimineita tyyppejä, sillä en voisi ihan vähintään kunniani takia käyttäytyä niin typerästi. Ajattelin yrittää olla ymmärtäväinen kerrankin, miehen kertoessa historiastaan avoimesti ja katuen. Ei olisi kannattanut. Enkä taidakaan tehdä näin enää. Paskasti edes joskus selkeästi toimineilla lienee edelleen ja korjaamattomasti jotain vialla. (Varmaan asian tietäjän luoman epäilyksen ilmapiirinkin takia, mutta en ala jankuttaa taas liikaa itseään toteuttavista ennustuksista.)

Mies on tällä hetkellä siis toisessa kaupungissa ja he syleilevät exänsä kanssa. Minä hörötän täällä ääneen, huh. He ovat ihan toisensa ansainneet. Nainen on sama, jonka takia avioliitto meni aikoinaan viimein pilalle. Lisäksi mies vilautti ja nurisi jutteluissamme liitonrikkojanaisen vaatineen mieheltä ylläpitoa vähintään 500 euroa kuussa. Pitäkööt heppisekoilija ja huora toisensa.

Minua kiinnostaa täysin se, että mies oli rehellinen meidän kahden jutteluissamme myös ajasta, jonka hän oli kuulemma ollut erossa edellisestään. Itämisajat ja näin... Tosin, kondomi oli tietenkin meillä käytössä, joten voisin varmaan muuttaa jollekin toiselle planeetalle näine tautikammoineni.

Mies tulee viikonloppuna kuulemma ihan tuomaan tavarani. Aion tehdä vähän mielenosoitukselliset ja antaa hänelle 40 euroa. Sillä ostan takaisin itselleni koko pornoleffan (jonka omin ja otin mukaani, of course) sekä syömiäni ruokia ja juomiani viinoja. Tuli oikeastaan muuten helvetin halvaksi, kun pysyttelimme miehen luona haluten tutustua ilman yleisten paikkojen ja muiden ihmisten rytmiä. Tuossa olimme sentään sieluntuttavia, hömpf. Aion sanoa rahoihin liittyen vain jotain, kuinka haluan varmasti pitää itseni eri kastissa ylläpitoa kaipaaviin huoriin nähden. Hmm, joo, kuulostaa siltä, kuin olisin tosiaan kovinkin mustasukkainen exälle. Oikeasti olen lähinnä mustasukkainen sille historian itselleni, joka ajatteli, että kunniansa jo menettäneille ei edes kannata antaa mahdollisuutta. Haluan sen ihmisen nahkoihin takaisin, ilman tätä "hepinheiluttajan tahraa". Rahankäyttöni palauttelun ajattelin avittavan tuossa.

Löytyi kuvaamisen kannalta sopivasti yhdestä kaapinkahvasta vielä kuivumassa ollut oksa. Rapisevaa ja kahisevaa. Asiat oikeassa perspektiivissä vain yksi näistä objekteista on elämälle välttämätön.

(Siis mitä kello on? Nyt hävettää ehkä pian lähinnä se, että olen ylipäätään miettinyt tilannetta ja tapailua sen selkeän loppumisen jälkeen tunteja. Musiikin huudattaminenkin hukkaa ajantajun.)

Tällä hetkellä soi taas kerran Linkin Parkia, nyt netistä. Ylivetoon, pateettisuuteen ja melkein komediaan lipeävä, mutta ihan silti hieno video ja etenkin biisi Lost In The Echo olkoon omistettu moralisointiperkeleeni paluulle. Päästän siis irti "terveellisestä" ja typerästä toivosta.

Hymyllä sentään kuitenkin aion siis tulevaisuudessa tarkkailla, näenkö enää koskaan sitä muka jotenkin huonona asiana, että enpä oikeastaan kunnioita yhtään ketään, hallelujahh...

Chindogu-vinkki surullisille sinkuille

Chindogu on japanilaista hupailua, jossa mukamas ratkaistaan jokin ongelma. Periaatteessa niksin tulee olla esine, joten venytän tässä kyllä hieman termiä.

Jos yksinäiseltä tuntuu, kannattaa hankkia työ, jossa näkee vaikka millaista aukkopäätä. Vapaalla haluat pysyä kaukana suurin piirtein koko ihmisrodusta.

Esimerkiksi tässä (ikivanhassa) helmessä vivahdetta päänsisäisistä tunnelmistani töissä nykyään. Katseeni saattaa olla jo yhtä viehättävä sekä lämmin. Ja vapaallahan kännään, möllötän, räiskin jotain väkivaltapeliä, tai painelen ulkona sivukujilla, ettei pahemmin tarvitse katsella enää ketään.

Ei kovin terveeltä kuulosta.

Olen alkanut pohtia, että enää ei ehkä hävettäisi pyrkiä aivan turhiin toimistotörppöilyihin tyyliin salkunhoitajaksi. "Voin kyllä veikata rahoillasi, jos tosiaan olet sitä mieltä, että muun muassa indeksirahastot eivät voita loppupeleissä jokaista fiksuilevaa meklarimulkkua."

Tavallaan hävettäisi, mutta ei taas mielenvoimat ja toivot tunnu pysyvän päästessä katselemaan väen menoa aika eläimellisten tarpeiden tyydyttelyssä (tai no enimmäkseen ärsytyskohde on kaikkien muiden huomioimisen vähyys siinä täyttymykseensä pyrkimisessä).

(Kuva)

... ... ... No jaa, onneksi kaiken tämän paasaamisen ja I don't need a man -biisin huudattamisen jälkeen tuli vihdoin taas mieleen, että näin parisen päivää sitten kaupungilla vilaukselta erästä enkelipojua, jes, pitkästä aikaa. Hänellä on vähän samantyyppinen työpaikka, joten sympatiani ovat alkuunsa jo automaattisesti.

Kodinhengetär 2015

Nyt kun loppiainenkin on mennyt, tämän vuoden lupausten ja suunnitelmien liiallinen utopistisuuksiin tähtäily lienee sopivasti hellittänyt.

Voisin tänä vuonna vihdoin saattaa koko kämppäni sellaiseen kuntoon, että se kestää jonkun muunkin katseita.

What the heck?! Bitch, get a grip.

Minulla on tavallaan toimivia ratkaisuja tupa tulvillaan. Astiakaappi on kaikenmaailman roinan säilytystä varten, ja itse astiat kuivuvat pikkuhyllyssä tiskitasolla. (Kaikki lähti kaapin metallisista ja hankalan puoliontoista ritilöistä täynnä kalkkia. Oli kovat suunnitelmat hinkata kalkit irti ennen astioitani. Tärkeämpää tekemistä tuntuu vain piisaavan...)

Kylppärini on myös oma sisutustaivaansa. Inhoan ihoon liimaantuvaa suihkuverhoa. Järkeiltyäni tulin siihen tulokseen, että välineen tärkein tehtävä olisi suojella pöntön saumoja. Se on läheisin lattialla, ja lattia on kyllä helposti suihkun jälkeen lastattavissa. Ratkaisu: pöntölläni on suihkuverho. Istuinosan tasolta teipillä kiinnitetyllä jätesäkillä voitan kaikki kodikkuuskisat mennen tullen!

Home Alone 30 (Viitaten ikään, johon minulla on kyllä hmm huuuiiima runsas vuosi aikaa.)

Taiteilijaelämää... jos tässä nyt jotain positiivista katsantoa yrittää löytää.

Toisaalta se ehkä eniten kaipaamani joku muu ainakin täällä kämpässä saattaisi olla kissa. Olen käynyt innokkaasti katsomassa hylättyjen eläinten järjestön paikalla vittuuntuneen näköisiä raukkoja.

Muun muassa aiempien tekstien ja muiden tekeleiden kauneus saattaa siis kiinnostaa tulevaisuudessakin kämpän kauneutta enemmän. Äsken esimerkiksi laittelin joitain blogin vanhempia tekstejä rivitykseltään tasatasaukselle. Ei kenellekään muulle tule aallot liikkuvasta tekstin reunasta mieleen: ladonta näyttää vain sekavalta.

Ja, minulla on kämpän siistimisen lupaukseen liittyen sentään kokonainen vuosi aikaa!

Joulunalus...kalsarit

Yksinäisille joulu on tosiaan hankalaa. Voin vain kuvitella tyhjyyttä elämän siinä tilanteessa, kun puoliso on kuollut ja mahdollisesti siunaantuneet lapset eivät hekään jostain syystä muista.

Itsellä on tavallaan ehkä vielä jotain odotettavaa. "Olenhan alle 30-vuotias. Minulla on vielä aikaa saavuttaa utopistisia tavoitteitani tai myöntyä perusreitille, löytää joku kaveriksi kaikista outouksistani huolimatta."

Tuntuu joka tapauksessa kehityksestä jälkeenjääneeltä mennä viettämään joulu vanhempien luo. Näin tein jo 10 vuotta sitten opiskelijana. Samanaikaisesti muut katselevat lastensa innostunutta pakettien availua.

Meinaa iskeä, myönnän, ahdistus ja suru päälle. Luulin olevani tätä vahvempi.

Toisaalta paljon kyrsii se, että olen kai kuin oikein vanginnut itseni nyt pariksi viikoksi pieniin ympyröihin. Ei voi muka lähteä yksin baareihin tai ravintoloihin, koska ei niissä tähän aikaan ole kuin epätoivoa. Yleisesti ottaen vakka löytäisi kantensa, mutta luulen, että ahdistusyksinäisyydestä alkaisi silti vain pelkkää lisää ahdistusta tai teeskentelyä.

Ei oikeastaan ihan tuokaan ärsytä eniten, sillä en taida enää uskoa ulkona tuulettumisiin muutenkaan. Paitsi niiden tuttujen naamojen bongailun suhteen.

Työ hallitsee elämääni liikaa. En voi harrastaa niitä juttuja, joita haluaisin. Joulumatkakin menee lopulta liikaa vuorolistoja palvoessa. Olen alkanut puolivahingossa tai alitajuisesti käyttäytyä töissä melkein kuin potkuja toivoen. En voi uskoa itseäni. On ollut vähän terveysmietintääkin taas, joten protokollien kiltti noudattaminen on heittänyt aikalailla häränpyllyä. En varmaan tähän sukupolveen kuuluvana ikinä muutenkaan pääse eläkkeelle, joten miksi painaa ja painaa vain...? Työkaverit ovat enimmäkseen edelleen kivoja, mutta olen joka tapauksessa osoittanut räjähdysherkkyyteni jo useammin kuin kerran.

Muuttuva työelämä ja edellisen liikkeen sopiva kyltti. Bongattu Vaasassa muutama kuukausi sitten.

***

Välihuomioita:

Kesto-PMS tuntuu vallanneen minut, ja tietenkin myös blogi on alkanut rasittaa ja naurattaa. Tämä on kuin pelkkä nurina-areenani. En tule tänne hehkuttamaan elämäni pienistä kivoista jutuista koskaan. Ne toisaalta ovatkin niin pieniä, että en näe tarpeeksi asiaksi tarinoida muille hyvästä ruuasta, musiikista tai kivasta kirjasta. Tällaisia blogeja on miljoonia.

Kuitenkin... negatiivinen vollotukseni on aivan hirveää. Lisäksi koko blogin kielisolmunimi on alkanut naurattaa kunnolla. Vielä kun täällä on, hmm, noin saman verran kommentteja kuin lipastoni laatikot suovat, olen alkanut vakavasti pohtia pääni ummessa pitämistä. Säilyttänen blogin näkyvissä, kävi niin tai näin. Kommentoimista pitäisi tehdä itsekin muiden blogeissa nykyistä enemmän.  

***

Kai tästä kiva joulu tulee onneksi kuitenkin. Jatkanen vanhempien paikoilla puolikalsareissa huuhailua. Ja onpa sentään molemmat vanhemmat vielä elossa ja aika hyväkuntoisina.

Koska minulla ei tosiaan ole niitä lapsia paketteja avaamassa, ostin omalle sisäiselle lapselleni tässä hiljan Kinder-munan. Aiemmissa teksteissä olen muistaakseni kertonut, kuinka tykkään huvitella ennustamalla sitten lelusta tulevaa. Sain talveen sopien Minnin luistimilla. Minni nyt olikin klassikkotytsyistä aina suosikkini. Jo lapsena sisäinen moralisointimörköni (!) halusi vedellä sekä Iinestä että Akua lättyyn. Aku jahtaa lörppöluomista häilyvää horoa, joka ei osaa päättää Hannun ja Akun välillä. (Jep jep. Aika mestarillista, että saa sarjakuvista aggressiot nousuun.)

Lady In Reeeed...

Tuli eräs päivä mieleen, että Minnin Mikki on nimeltään paljon erästä henkilöä muistuttava. Hänestä olen kertonut täällä myös, eri nimityksellä tietenkin. En oikein tiedä, mitä ajatella. Kaipa pääsin lopullisesti eroon horoskooppien palvontaa muistuttavasta ennustelutavastani.

Rumat ihmiset

Jo hetken horisontissa heilunut kriisi iskee päälle yhä selkeämmin. Olen ärsyyntynyt itseeni. Koen olevani liian aggressiivinen ja ihmisistä paljon rumia ajatteleva.

En luota helposti kehenkään. Tällä hetkellä kunnolla vain sukulaisiin. En tiedä, olisinko erilainen, jos en olisi muuttanut tavallista enemmän.

Olen viime aikoina kyllästynyt myös riisuttuun mielipiteeseeni suhteista: tulee kuitenkin vain petetyksi, everybody wants everybody else, everybody wants everybody else. (No Doubt, In My Head)

Toistenkin ihmisten kuin vain kumppaninsa huomaaminen on normaalia. Joka tapauksessa, asiaan liittyvät valehtelut ovat raivostuttavia. Etenkin jos ihan pettämiseen asti on menty... kenellä on oikeus päättää myös toisen terveydestä, jos oikein epäonnekkaasti olisi sattunut käymään? Tietäen oman suoraan sanottuna kai peruuttamattomuuksiin menevän raivon kyseisessä tilanteessa, olen pysynyt ehkä senkin takia kaukana suhteista. Lisäksi harhoillani ja luottamusvaikeuksillani varmaan oikein kutsuisin esiin typeriä ja rumia tilanteita. (Vaikka tietenkään mikään harhaisuus tai luottamuspula ei oikeuta pettämistä tai ainakaan senjälkistä valehtelujatkamista. Toisen voi myös selkeästi jättää.)

Pettäminen on ollut mielessä siitäkin syystä, että eräs tuttava joutui siitä hiljan kärsimään. Hän sai lapsen ja hehkutti elämäänsä naamakirjassa. Hän asuu muualla, ja tuo on ainoa kanava, jolla olen häneen ollut yhteydessä. Nainen teki "Millainen vaimo olisit?" -hömppätestejä ja kommentoi niitä tyylillä: "Mattijannepetteriii, vink vink, sormusta!" Jotenkin tiesin, että hommassa tulee käymään huonosti. En tiedä miksi, sillä en ole ikinä edes nähnyt miestä. Painostaminen ja julkisuus saa kuitenkin ainakin heikot käyttäytymään ääliöinä. Jossain vaiheessa naisen päivityksenä sitten tuli älähdys petetyksi joutumisesta. Sympatiani eivät ole siis yhtään miehen puolella, vaikka elämänsä ja toiveidensa liiallista levittelyä selkeästi omalla naamalla naisen osalta ihmettelin. Oikeastaan oikein, että pettämisellä asioita hoiteleva mies tulee nimellään tunnistetuksi.

Vaikka esimerkiksi tuo yllä kerrottu tapahtumakulku on vahvistanut kauniita mielipiteitäni, asiassa ja kriisissäni on toinenkin puoli. Koska tiedän projektion käsitteen ja ilmiön, tuntuu entistä rumemmalta. Olenko se sittenkin minä, joka ihastun liikaa kaikkiin, valehtelen liikaa, en ole luottamuksen arvoinen ja niin edelleen? Ihastuin Kvanttimiehen kaveriinkin. Tuolloin tosin etsimällä etsin ja kai suggestioin rumia puoliani esiin... olin epäileväinen koko tuttavuudesta, joka eteni liian nopeasti ja "pakko saada tyttöystävä" -tunnelmalla. Nämähän kuulostavat oikein pettäjän selityksiltä muuten, hah! Kuitenkin... lähdin ajatusharhailuni tajuttua koko tilanteesta, Kvanttimiehen elämästä.
 

Mutta. Olin muutama kuukausi ennen Kvanttimiestä ihastunut Teddyyn. Hän on naimisissa oleva isä. En onneksi sentään tehnyt tuolloinkaan mitään. Myöhemmin mielipiteeni ovat vielä muuttuneet siten, että en edes halua mitään tapahtuvan tulevaisuudessakaan. Haluan siis miehen pysyvän kunnolla lastensa, perheensä parissa, ja toivon joskus kuulemieni vitsailujen mäkättävästä vaimosta olevan pelkkää yleistyksillä hupailua.

Tässä iässä perheasioita pitäisi joidenkin mukaan pohtia enemmänkin. Eräs tuttava on juuri nyt raskaana. Hän on minua vain hiukkasen vanhempi ja on sattunut kyselemään, eikö minulla pukkaa ollenkaan vauvakuumetta. Olen voinut rehellisesti, lakonisesti vastata, että eipä ole kuumeita ilmaantunut ja että olen alkanut epäillä, ilmaantuuko koskaan.

Joskus minusta tuntuukin kuin olisin saanut miehen aivot. Ja vielä sisimmältään ruman miehen. Olen siis aggressiivinen, ainakin taas viime aikoina. Lisäksi olen oikeastaan jo aikaisemmin huomannut pitkäkestoisen kemian olevan helposti hukassa. Kuin jokin pelimies nautin siitä, että tunnen saavani toista valtaani, ja samalla sitten kyllästynkin ukkoon aika kunnolla. Tämä ei ole kuitenkaan mikään aina tapahtuva tilanne. Näin silti tapahtuu melko poikkeuksetta niiden miesten suhteen, jotka lähestyvät viinan tai bittien välityksellä.

Yello – Vicious Games

(Lyriikat liittyvät asiaan, mutta kyllä... guilty pleasures go 80's!)

Tuttavan raskaus, siitä puhuminen ja oma hiljainen mietintäni onkin saanut kiteytymään tämän jossain määrin ärsyttävän seikan: en ole tainnut tavata miestä, jota olisin kunnioittanut ja ihastellut niin, että mieleeni olisi ilmaantunut selkeästi I wanna have your babies -ajatuksia. Kunnioittaen olen katsellut kai vain naimisissa olevia miehiä, ja heidänkin suhteen kunnioitus saattaisi loppua sitten ihmisen muututtua joksikin keski-iän kriisin eronneeksi hopeaketuksi.

Totta puhuen, raskaudesta ensimmäiseksi mieleeni tulevat kuvat ja ajatukset liittyvät kaikenlaisiin raskaudenjälkeisin kroppaongelmiin à la Nolot vartalot -sarja. Miehen tulisi todellakin olla jokin Jeesus, että koko homma alkaisi näyttäytyä positiivisessa valossa. Enpä tiedä, riittäisikö sekään. Kai minulla on liikaa solmuja ja ihmisvihaa ihan vain omassa mielessäni...

Kuitenkin muuten, tälläkin hetkellä on jonkinasteinen ihastus meneillään. Olen koko ihastuksesta tyytyväinen enimmäkseen siten, että tiedän tilanteen saavan minut helposti hyvälle tuulelle. Siitä huolimatta, että tiedostan antavani miehelle tällä hetkellä mielessäni liian loistavia ominaisuuksia: en tiedä hänestä oikeasti paljoakaan.

Ihminen taitaa olla aina edes vähän jostakusta kiinnostunut. Mennee geeneissä. 

  

Hyvä asia omien jumien ja niiden rumien ajatuspyörittelyiden tarkkailussa on se, että piisaa ainakin tekemistä. Tämä tosin on myös tilanne, joka ei kehity mietteidensä kanssa junnaamalla. Paljon varmaan muihin ihmisiin luottaminen esimerkiksi paranee omissa oloissa pysymisellä. No jaa, kannattanee tarkkailla ainakin tuota projektoimistani ennen kuin haalin muita varsinaisesti lähelle kärsimään.

... Tajusinpa kirkuvan ilmiselvyyden, jonka avulla ihmisistä yleensä rumien ajattelun kierre lähtee toivottavasti helpommin purkautumaan. Luon sentään ainakin ihastuksiini kaikenlaisia kivoja ominaisuuksia.